Ruuan pitäisi maksaa enemmän

Taloussanomat julkaisee tutkimusmaailmasta-sarjassa Aalto-yliopiston tutkijoiden ja professoreiden kirjoituksia ajankohtaisista aiheista.

Ruokajärjestelmämme on muuttunut viimeisten 50 vuoden aikana enemmän kuin niitä edeltäneiden 500 vuoden aikana. Nykyisen globaalin ruuantuotantojärjestelmämme ansiosta ruoka on ravintoarvoja ja kaloreita, teknologiaa ja terveysvaikutuksia, logistiikkaa ja lisäaineita. Ruoka on kaikkien perusoikeus mutta harvojen kulutushyödyke.

Keskustelua vaikeuttaa ruokaan liittyvä karu todellisuus: ruoka on bisnestä. Ruokaa kaupitellaan hypermarketeissa ja pörssissä. Ruualla kilpaillaan kauppojen mainoskampanjoissa. Tuoreen ruuan myyntivaltteja ovat ulkonäkö ja pakkaus, eivät maku tai haju.

Vaihtoehtoja toisenlaisen ruokatalouden rakentamiselle on viime aikoina syntynyt tiuhaan. Luomu- ja lähiruoka, kaupunkiviljely ja kaupunkilaisten oma pelto -hanke, ruokapiirit ja pop-up-maatilatorit, slow, raw ja super foodit, sekä "vaihtoehtoisruokaan" erikoistuneet kivijalkakaupat ovat päivän puheenaiheita.

Ilmiö on trendi lehtien otsikoissa ja keskustelupalstoilla, innovaatio tutkimusprojekteissa ja rahoitushakemuksissa.

Vaihtoehdot puhuvat rikkaan ruuan puolesta. Se on puhdasta, tuoretta, terveellistä, eettistä ja luonnonmukaisesti tuotettua. Se on pientä ja kaunista. Sillä on juuret ja arvo.

Kuinka todellinen vaihtoehto tämä villitys lopulta on? Eikö se ole hipstereiden hifistelyä? Eliitin elvistelyä? Nuorten cityvihreiden nostalgiaa?

Miksi ruoka
on niin halpaa?

Luomun ja lähiruuan suosiminen on kallista. Sillä tuskin on potentiaalia suuriin mittakaavoihin.

Jos katsoo supertrendikkäiden kivijalkakauppojen hyllyjä ja supermarkettien hintoja, voi nopeasti tehdä päätelmän, että lähitilojen luonnonmukaisesti tuotetulle ruualle kertyy ostoskorissa hintaa yli puolet enemmän kuin tavanomaiselle ruualle. On tietenkin oikeus ihmetellä, miksi näin on.

Kermankuorintaa, vastaavat ekonomistit. Reilua hinnoittelua, sanovat kauppiaat. Sen sijaan, että päivitellään miksi luomuruoka on niin kallista, tulisi kysyä: miksi tavanomainen ruoka on niin halpaa?

Ostaessamme tavanomaisesti tuotettua ruokaa me emme maksa ruokabisneksen ulkoisvaikutuksista. Globaali teollinen ruokajärjestelmä on institutionalisoitunut järjestelmäksi, joka perustuu halpaan öljyyn, alihinnoiteltuihin raaka-aineisiin ja köyhään väestöön työvoimana.

Liian halpa ruoka tuottaa järjestelmässä valtavan määrän hävikkiä ja ruokajätettä. Supermarkettien supervalta on osa globaalia järjestelmää.

Halvan ruuan
hyvät puolet

Halvalla ruualla on toki myös hyvät puolensa. Halpa ruoka tuottaa työpaikkoja kehitysmaissa, mahdollistaa monipuoliset valikoimat ympäri vuoden ja ylläpitää nykyistä länsimaista ruokakulttuuria.

Olemme tottuneet siihen, että voimme ympäri vuoden nauttia eksoottisista hedelmistä, syödä kurkkua ja tomaatteja, ja valita meille mieluisimmat elintarvikkeet kymmenistä tuhansista eri vaihtoehdoista.

Halvan ruuan seurauksista puhutaan kuitenkin liian harvoin ja liian vähän. Kuluttamisesta ja valinnanvapaudesta on tullut ihmisoikeutemme.

Kaukaa tuotujen tuotteiden ostoa perustellaan usein sillä, että kulutuksella luodaan työpaikkoja köyhille alueille. Samalla unohdetaan kysyä, millaisia työpaikkoja ja millä työehdoilla tulemme kannattaneeksi saadaksemme halpoja tuotteita markkinoille.

Suomen kaltaisten maiden asukkaiden päivittäisen ruokavalion ylläpitäminen vaatii yhä enemmän yhä niukemmiksi käyviä luonnonvaroja.

Yli puolet suomalaisista on ylipainoisia, ja vatsa- ja ruuansulatusongelmat vaivaavat yhä useampia. Läskin hoito maksaa yhteiskunnalle liki 300 miljoonaa euroa vuosittain. Joidenkin laihtumista tuetaan jopa 400 eurolla kilolta. Sitä, miten paljon kustannuksia lihavuus ja vatsavaivat aiheuttavat koko kansantaloudelle, ei kuitenkaan tiedetä.

Näkemykset
kaukana toisistaan

Vastakkainasettelu tavanomaisen ruuantuotantojärjestelmän suosijoiden ja vaihtoehtoisia tuotanto- ja jakelutapoja kannattavien välillä on suurta.

Molempien järjestelmien puolestapuhujat tunnustavat ruokaan ja sen tuotantoon liittyvät globaalit ongelmat ja tarjoavat paikallisesti vastuullisia ja kestäviä ratkaisuja. Ongelmana on se, että eettisyys ja ekologisuus, terveellisyys ja turvallisuus, laatu ja luonnollisuus ymmärretään eri tavoilla.

Kestävyys on yhdelle muutosta ja toiselle pysyvyyttä. Kun puskalaiset peräänkuuluttavat margariinin ja Gefiluksen terveysvaikutuksia, luomuintoilijat valitsevat kassiinsa voita ja tinkimaitoa. Eläinoikeuskysymyksissä yhtäällä taistellaan siitä, kuinka suuria kanojen häkkien tai sikojen karsinoiden tulisi olla, toisaalla taas kyseenalaistetaan teollinen eläintuotanto kokonaisuudessaan.

Mustavalkoisuuden sijaan voisikin olla hyvä pohtia sitä, mikä on ruuan arvo ja merkitys yhteiskunnassa. Mikä voisi olla yritysten rooli rikkaan ruuan puolestapuhujina, arvokkaan ruokaperinnön vaalijoina? Entä jos yritykset käyttäisivät valtaansa asenteiden muokkaamiseen ja ruokakulttuurin muutokseen?

Sen sijaan, että kannustetaan ihmisiä minimoimaan ruokakustannuksensa - ja satsaamaan ylijäämän uusiin vaatteisiin tai vempeleisiin -, voisimme sijoittaa rahamme ruokaan. Se olisi sijoitus tulevaisuuteen.

Minkälaisia innovaatioita voisikaan syntyä ruuan, yhdessäolon, paikallisuuden, kausivaihteluiden, kiireettömyyden, ja arjen ympärille?

Kun nykypäivän markkinointi ylistää pitkälle prosessoidun ruuan makua ja estetiikka ja muistuttaa siitä, että valmisruoka korvaa kalliin ajan, tulevaisuuden markkinointi ylistää kotimaisten raaka-aineiden monipuolisuutta, eläinten luonnollisten elinolosuhteiden - lajityypillisen kasvun ja käyttäytymisen, ruokavalion ja ruhonosien - tuntemista sekä kokkaamista koko perheen voimin.

Terveys, hyvinvointi, yhdessäolo, seurustelu, ja juhlinta jäisivät elävinä muistoina historiaan varmasti paremmin kuin materia tai valmisateriat.

Lihasta
ylellisyystuote

Samoin kuin öljy-yhtiöt joutuvat kehittämään uusiutuvia polttoaineita ja energiayhtiöt panostamaan uusiutuvaan energiaan, ruokayritykset voisivat näyttää radikaalia vastuuta puhumalla uusiutuvasta kasvissyönnistä: liha olisi ylellisyystuote, johon satsattaisiin harvoin ja harkitusti, ostettaisiin laatua, ei määrää.

Hävikin voisi kääntää laskuun totuttamalla asiakkaat kausi- ja satovaihteluiden rikkaaseen rajallisuuteen. Hukkaa vastaan! -kampanjat taas ilmoittaisivat ajoissa pian kaupan hyllyillä pilalle menevistä tuotteista ja tarjoaisivat reseptejä ruokajämistä.

Vastakkainasettelujen yhteiskunnassa lähiluomulla ei ruokita maailmaa, ja rikkaasta ruuasta tulee rikkaiden ruokaa. Millaisten arvojen pohjalta tulevaisuuden ruokakeskustelut käydään ja poliittiset päätökset tehdään? On aika puhua ruuantuotannon todellisista kustannuksista. Miten saada ruuan tuotanto kannattavaksi ja kestäväksi?

Nostalgia nostaa päätään. Se, mikä ennen oli tavanomaista, on nykyään luksusta. Se mikä nykyään on tavanomaista, voi tulevaisuudessa olla mahdotonta. Uskalletaanko kysyä, kuinka halvaksi yhteiskunnalle tulisi kallis ruoka?

Galina Kallio
Tutkija, Aalto-yliopiston kauppakorkeakoulu