200 neliötä, oma piha ja sauna? Mahdollista opiskelijallekin

Kollektiiviasuminen saapui Suomeen 1970-luvulla, mutta on edelleen harvojen asumismuoto. Valtavirran käsitykset kimppa-asumisesta perustuvat yhä ääriesimerkkeihin, kuten elokuvien kukkaiskommuuneihin tai historiankirjojen kuvauksiin taistolaisuudesta ja punakommuuneista.

”Mulla on sellainen mielikuva, että kommuunit ovat aina hippikommuuneita, joissa laiskotellaan työttöminä, kasvatetaan ituja ja poltellaan bongia”, nimimerkki Dellflow kirjoittaa yhteisöasumista käsittelevällä nettifoorumilla.

– Ei yhteisöasujan tarvitse olla mikään liberaali puna–vihreä hippi, joka jakaa lapsensa ja vaimonsa kaikkien kanssa, Helsingissä viiden hengen kollektiivissa asuva Saku Kolkkala sanoo.

Kolkkalan paritaloasunnossa ruokaa ei viljellä takapihalla, ja jokainen asukas hoitaa itsenäisesti oman taloutensa. Yhteinen kokkaaminen rajoittuu lähinnä kesällä ulkosalla grillailuun.

Ei kimppaan
sydänystävien kanssa

Kollektiiviasumiseen ei Kolkkalalla liitykään minkäänlaisia arvoja. Matematiikan opettaja elää kommuunissa täysin rationaalisista syistä.

– Samalla rahalla, minkä 20 neliön pienyksiöstä joutuu Helsingissä nykyään pulittamaan, voi muutaman muun ihmisen kanssa asua jopa 200 neliön asunnossa, jossa on oma sauna, piha ja tilava olohuone ja keittiö, Kolkkala kertoo.

Toisin kuin opiskelijasolussa eläminen, kollektiiviasuminen perustuu aina vapaaehtoisuuteen. Kolkkala löysi yhteisöllisen asumisen kymmenisen vuotta sitten kaveriporukkansa kanssa. Sittemmin kämppisten kasvot ovat ehtineet vaihtua useasti, mutta osoite on edelleen sama.

– Useinkaan kämppikset eivät ole sydänystäviäni. Minulle riittää, että tapaan päivittäin ihmisiä, joiden kanssa voin jutella ja jakaa asioita, tehdä välillä jotain yhdessä tai sitten olla tekemättä. Ihmiset tuovat lisäarvoa elämään, Kolkkala sanoo.

Hän myöntää tarvitsevansa omaa aikaa ja tilaa siinä missä muutkin ihmiset. Se ei kuitenkaan sulje pois toisten kanssa asumista. Huoneen oven voi aina vetää perässään kiinni.

Yhteisöelämän edut on huomattu muuallakin Euroopassa. Suosituinta kommuuniasuminen on Tanskassa, Hollannissa ja Saksassa.

– Suomessa kollektiivit eivät ole kuitenkaan lisääntyneet yhtä nopeasti kuin naapurimaissamme, jo erilaisen kulttuurillisen ja historiallisen taustamme tähden, sanoo dosentti Liisa Horelli, Yhdyskuntasuunnittelun tutkimus- ja koulutuskeskuksesta.

"Asuntopolitiikkamme
on hyvin yksioikoista"

Talvi- ja jatkosodan aikaan asuntopula maassamme oli niin suuri, että ihmisten oli pakko asua yhdessä. Siksi kollektiiviasumiseen on myöhemminkin suhtauduttu karsastaen.

Mielikuvien muuttumista ei edesauta ainakaan se, ettei Suomen lainsäädäntökään juuri edistä yhteisöasumista.

– Asuntopolitiikkamme on hyvin yksioikoista, ja suosii omistusasumista. Meiltä puuttuu kokonaan valtakunnallinen yhteisöasumisohjelma, Horelli jatkaa.

Vuonna 2008 jopa 40 prosenttiin maamme kotitalouksista kuului vain yksi henkilö.
 Tilanteeseen ei ole odotettavissa muutosta, sillä asuntojen korkeiden hintojen takia uusiin kerrostaloihinkin rakennetaan pääasiassa pienasuntoja. Esimerkiksi Helsingissä on vain kourallinen suuria, kommuuniasumiseen soveltuvia taloja.

Yhteisöasuminen pitää toki sisällään myös kommuuneja lievempää yhteisöllisyyttä. Viime vuosina erilaisia yhteisöllisen asumisen muotoja on kehitetty etenkin vanhuksille.

Helsingin Arabianrantaan vuonna 2006 valmistunut Loppukiri on yksi iäkkäämpien ihmisten yhteisöllisistä kerrostaloista. Kaikilla asukkailla on yksityiset asuinhuoneistonsa, mutta talossa on selvästi tavallista enemmän yhteistiloja.

Myös muiden väestöryhmien yhteisöasumista tulisi vastaisuudessa edistää. Yhteiskunnan muuttuessa kun joudumme todennäköisesti tukeutumaan entistä enemmän kanssaihmisiin.

– Julkisten palvelujen rapautuessa naapuri tai asuinkumppani on paras palvelu, Horelli sanoo.