Töissä saa huutaa – joskus

Kiire, kova tulospaine, työn jatkuva keskeytyminen, hälinä, ylennyksen meno sivu suun tai epäoikeudenmukaisuus suututtavat.

Toimimattomat työkalut tai kiukkuinen asiakas voivat olla viimeinen pisara; raivo vyöryy ylitsesi kuin hyökyaalto ja pitkään pidätelty harmi, pettymys ja kauna kaikuu pitkin työpaikan käytäviä.

Miltä tuntuu kiukunpuuskan jälkeen? Onko mielestäsi oikein, että toiset saivat kuulla kunniansa vai hävettääkö käytöksesi ja haavoittuvuutesi paljastaminen?

Itellan työhyvinvointijohtaja Kirsi Räisänen sanoo, että töissä pitää käyttäytyä hyvin ja aikuisesti ja huutaminen on huonoa käytöstä. Vaikka tästä ei pääse mihinkään, hänestä äänensä korottaneen ei pidä jäädä kiroamaan itseään.

Asiantuntijoiden mielestä tilanteen rauhoituttua on syytä koota itsensä ja kerätä rohkeutensa. Viestintäkouluttaja Ritva Enäkoski R&M Consultingista ei pidä huutamista erityisen pahana asiana, kunhan tilanne selvitetään.

Jos räjähtää, hänen mielestään pitää selittää, mikä mättää, ja miksi reagoi näin vahvasti. On tärkeää pyytää anteeksi käytöstään.

– Sanat ”anteeksi, että kilahti, sanoin varmasti paljon asioita, joita en tarkoittanut” auttavat muita suhtautumaan empaattisesti, työ- ja organisaatiopsykologi, filosofian tohtori ja Sensitiva-yrityksensä johtaja Mikael Saarinen sanoo.

Räisänen huomauttaa, että kukaan meistä ei ole täydellinen.

– On tärkeää antaa anteeksi myös itselleen.

Tunteita ei voi
jättää kotiin

Räjähdyskynnys vaihtelee persoonan mukaan. Osa puhisee sisäänpäin ja purkaa ruutinsa vaikkapa lenkkipolulle. Osa purskahtaa tunteensa ulos silloin, kun se tulee, kykenemättä hillitsemään itseään.

– Perusongelma on ajatus, että työelämässä voisi toimia vain rationaalisesti ja että siten tulisi parempia työsuorituksia, Saarinen sanoo.

Hänen mukaansa tunteiden pelätään häiritsevän työelämää sen sijaan, että ajateltaisiin, että ne voisi valjastaa käyttökelpoisiksi.

Raivonpuuskan rakentava jälkihoito voi edistää ehkä kaikkia hiertävän ongelman avaamisessa ja ratkaisemisessa. Tällöin vaaditaan kuitenkin inhimillistä johtajuutta.

Jos esimies kykenee toteamaan, että ”sait hepulin, ei se nyt niin hirveää ole”, asia voidaan hoitaa pois päiväjärjestyksestä. Voidaan jopa ajatella kuten päiväkodissa, että ympäristö on turvallinen, kun henkilö uskaltaa osoittaa mieltään.

Tilanteesta voi kuitenkin nousta valtakysymys. Esimies voi karjua takaisin tai nollata huutajan toteamalla, että ”meillä ei tällaista käytöstä siedetä”.

Enäkosken mukaan riitatilanteissa olisi hyvä, että joku nostaisi esiin kysymyksen: ”Miten tämä vie meitä eteenpäin?”

– Kaikki nokittelu ja räyhääminen ei aina vie eteenpäin, hän lisää.

Itsehillintä on
elinikäistä oppimista

Mitä tavattomampia tunteenpurkaukset ovat omalla työpaikalla, sitä enemmän ne voivat häkellyttää tasaiseen menoon tottuneita.

– Jos huomaa, että porukassa on säikkyjä, on syytä pyrkiä hillitsemään itsensä ja jättää 80 prosenttia kiukusta ja huudosta pois, Enäkoski sanoo.

Entä jos raivokohtaus vain tulee, eikä sitä pysty tukahduttamaan?

– Voi opetella olemaan menemättä mukaan tunteisiin ja katsomaan tilannetta kauempaa. Se on elinikäistä oppimista, Räisänen sanoo.

Enäkoski myöntää olevansa nopeasti tulistuvaa ja nopeasti leppyvää sorttia.

– Hyvä strategia on istua alas ja laskea kymmeneen, hän sanoo ja lisää, että häneltä se onnistuu silloin tällöin.

Yön yli nukkuminen voi auttaa ottamaan etäisyyttä asiaan. Räisäsen mukaan voi miettiä, nukkuisiko paremmin, jos nostaisi itseään kiusaavan asian esiin.

– Kaikkea ei kannata lähteä repimään, hän huomauttaa.

Päästele kiukkua
pienissä erissä

Enäkoski sanoo, että kukaan ei saa käyttäytyä metsäläisesti ja kuitata sitä ”olen syntynyt tällaiseksi” -tokaisulla. Oli luonne mikä hyvänsä, toisia pitää kunnioittaa.

Työyhteisölle on raskasta, jos muiden on joka aamu tarkistettava, millä tuulella herra tai rouva räjähdysherkkä sattuu olemaan ja miettiä omaa toimintaansa sen perusteella.

Vaikka hyvä käytös on tavoite, asiantuntijoiden mielestä erimielisyyksiä ei pidä pelätä.

Esimiehelle voi sanoa, miltä tuntui, kun hän huomautti, että raportti on myöhässä. Tai myöntää, että minusta tuntuu, että et luota minuun.

Jos alainen tuntee tulleensa nolatuksi kokouksessa tai jääneensä ilman puheenvuoroa, hän voisi Saarisen mielestä jäädä puhumaan asiasta esimiehen kanssa kahdestaan kokouksen jälkeen. Moni sen sijaan kerää kiukkua viikko- tai vuositolkulla, ja purkaa kaiken kerralla – vaikkapa pikkujouluissa.

– Silloin mopo helposti karkaa käsistä, Saarinen sanoo.

Stressi vie
ylikierroksille

Huuto voi yleistyä, sillä monella työpaikalla kiristetään tahtia tai ujutetaan henkilökunnan tehtäväksi esimerkiksi erilaisia itseä koskevia hallinnollisia töitä. Kiire kasvaa, kun perustyö ei vähene.

Saarinen huomauttaa, että säntäileminen ja kymmenet yhtäaikaiset pikku hommat stressaavat ja vievät ylikierroksille. Ne synnyttävät ikävää oloa, joka saa ihmisen hahmottamaan asioita tunteen näkökulmasta ja kaventaa aivotoimintaa.

Saarisen mielestä tarvitaan työrauhaa. Ihmisille pitää antaa aikaa saattaa asioita loppuun asti. Hänen mukaansa ajatusta yleisestä rauhoittumisesta on kuitenkin vaikea myydä väelle, joka juoksee koko ajan.

Tilannetta pahentaa se, että säästöt nävertävät henkilöstön hyvinvointipanostuksia.

– Henkilöstöön satsattu raha on aika minimaalinen osa budjetista.