Vaadi enemmän – älä tyydy jumppaan

Töissä pitäisi jaksaa kohta yli seitsenkymppiseksi, mutta harva kykenee siihen ilman isompaa tai pienempää määräaikaishuoltoa.

Työssäkäyville on voimien vähetessä ja kremppojen lisääntyessä tarjolla erilaista ammatillista tai työhyvinvointia tukevaa kuntoutusta. On TYKY-toimintaa, työeläkelaitosten virallista kuntoutusta, Kelan Aslak-ohjelmia ynnä lukemattomia kaupallisia tervehdyttämistempauksia kylpylöissä ja urheiluopistoissa.

Harvalla fiksullakaan työnantajalla on tarkka käsitys siitä, mitä kuntoutuksissa tehdään. Vielä harvemmalla on näkemys siitä, mihin siellä pitäisi keskittyä: fyysisten oireiden lievittämiseen vai todellisten uupumus- tai jaksamisvaivojen lähteiden etsimiseen.

Seurauksena varsinkin jotkut kuntoutusalan bisnestoimijat huseeraavat miten haluavat, tarjoten samanlaisia peruspaketteja kaikille. Tilanne on vähän sama, kuin jos työnantaja ostaisi alaisilleen pelkkiä yhden koon työhaalareita, korkeintaan pienillä värieroilla.

– Toivoisin, että työnantajat olisivat vahvemmin mukana kuntoutuksessa. Jokaisessa kuntoutussuunnitelmassa pitäisi olla mukana se työpaikka, jossa kuntoutettava on, sanoo hyvinvointitutkija, tutkimusprofessori Heikki Hiilamo.

Samaa sanoo myös Kuntoutusalan tutkimus- ja kehittämiskeskuksen tutkimuspäällikkö Kristiina Härkäpää. Kuntoutuskursseilla on aitoa tarvetta, joten firmojen pitäisi enemmän kiinnostua siitä, millaisia työuranpidennyshoitoja he väelleen hankkivat.

– Usein kuntoutustoiminta tapahtuu liian etäällä työelämästä tai työpaikasta. Systemaattinen seuranta kokeilun sujumisesta tai työssä tarvittavien muutosten suunnittelu on puutteellista, Härkäpää huomauttaa.

Päiväkodeissakin
leikitään samoja juttuja

Ongelmana ovat myöskin kuntouttamisen tavat, jotka ovat pysyneet samanlaisina suurin piirtein sotaveteraanien kylpyläkeskusbuumin ajoista saakka.

Moni työelämän kuntoutusmuoto on alunperin suunniteltu kouluttamattomille, moniongelmaisille metsureille, joille työpaikkahakemuksen laatiminenkin on uppo-outo tehtävä.

Tai sitten on luotu salaatinsyöntikursseja, elämäntaparemontteja ja taukojumppaohjelmia teollisuustyöläisille, joiden selät eivät enää kestä paperikoneosien nostelua.

Paremmin ei mene toimistoväelläkään. Heidän työkykynsä ylläpitämiseen tähtäävillä kursseilla on nähty piirileikkejä, jänniä yhteishenkeä nostattavia kalliokiipeily-seikkailutempauksia ja voimaannuttamishetkiä, jotka nolostuttaisivat jopa päiväkoti-ikäisiä.

Tavalliset tolpillaan olevat, mutta hetkellisesti työhönsä kypsyneet koulutetut ihmiset eivät välttämättä saa perinteisistä perus-kuntoutushankkeista mitään irti. Työelämä on muuttunut, ja työntekijäpolvikin on aivan toisenlaista kuin ennen.

– Nyt työelämään astunut Y-sukupolvi tarvitsee taatusti kuntoutukseltakin uudenlaisia toimintatapoja, sanoo dosentti Katariina Hinkka Kelan tutkimusosastolta.

Nykyään pääkopan pettäminen, masennus ja henkiset vaivat alkavat olla suurimpia työkyvyttömyyden syitä.

Hinkka uskoo, että toiminnassa on lähivuosina siirryttävä painottamaan enemmän "aivokuntoutusta". Kelalla on jo käynnissä kehityshanke, jossa etsitään nykyihmisille paremmin sopivia sparraus- ja piristysmalleja.

– Kullekin tarpeenmukaiset, erilaiset "korjaussarjat" olisivat ideaaliratkaisu, sanoo Hinkka.

Arvostaminen pitää
parhaiten kunnossa

Eikä rankkakaan kuntoutus auta, jos työntekijä ei palattuaan koe että mikään olisi työssä muuttunut. Samat jaksamispulmat iskevät ihmiselle hyvin nopeasti.  

– Jos saisin määräysvallan, jokaisella työpaikalla pitäisi joko työterveyshuollossa tai henkilöstöhallinnossa olla käytettävissä kuntoutussuunnittelun asiantuntija. Hän suunnittelisi myös työssä tarvittavia muutoksia, kuten työtehtävien räätälöintiä ja työajan porrastusta, sanoo Kristiina Härkäpää.

Pelkkä satunnainen päivän–parin kylpyläkeikka vuosittain ei saa ketään pysymään töissä pitempään, sanoo työeläkeyhtiö Ilmarisen ylilääkäri Seppo Kettunen.

– Kuntoutukseen on aina sisällytettävä ihmisen työn uudelleenjärjestelyä ja useimmissa tapauksissa työpaikan johtamistapojenkin uusimista. Kuntoutus onnistuu vain jos työ alkaa taas tuottaa henkistä mielihyvää tekijälleen, Kettunen sanoo.

Paraikaa Kalifornian yliopiston vierailevana professorina toimiva Heikki Hiilamo on nähnyt, miten senioriteetin oikea kohtelu lisää työssäjaksamishaluja.

 – Arvostus pitää ihmisiä pitkään työelämässä. Täällä työpaikallani San Franciscossa vanhin työntekijä on 71-vuotias. Jotkut jatkavat töissä siksi, ettei heillä ole rahaa jäädä eläkkeelle, mutta monet myös siksi että pitävät työtä kiinnostavampana kuin pelkkää vapaa-ajan viettoa, sanoo  Hiilamo.

Aito seniorityöntekijöiden arvostuksen lisääminen ja heidän tarpeidensa huomioiminen tulisi todennäköisesti työpaikalle paljon halvemmaksi kuin toistuvien, kalliiden työkykyremonttien teettäminen.