Ärsykeähky uhkaa aivojasi

Keskeytyykö työsi jatkuvasti puheluihin, tekstareihin, sähköposteihin ja muihin viesteihin? Onko sinulla koneellasi auki monta tietolähdettä, jotka päivittyvät jatkuvasti ja joiden tietoon sinun pitää pystyä reagoimaan? Jos vastaat kyllä, et ole läheskään ainoa.

Tuoreessa Työ- ja terveys Suomessa 2009 -tutkimuksessa joka toinen palkansaaja nimesi kiireen ja kokemuksen siitä, että joutuu keskeyttämään työnsä väliin tulevien tehtävien takia, keskeisiksi kuormituksen aiheuttajiksi työssä.

Tutkimusprofessori, neurologi Kiti Müller Työterveyslaitoksesta arvioi, että keskeytymisen kokemus liittyy usein tietotekniikkaan. Suurin osa ongelmasta kertoneista oli ylempiä toimihenkilöitä tai työskenteli kunta-alalla, ja tällaisissa töissä on tyypillistä, että iso osa tehtäviä hoidetaan tietotekniikkaa käyttäen.

Hänestä työpaikoilla pitäisi miettiä, miten tekniset työkalut ovat tärkeitä tehtävän kannalta ja miten tarkkaan niitä pitää seurata. 

Aivot eivät jousta
määrättömästi

Tekemisen keskeyttävien ärsykkeiden tulva ei ole merkityksetön työn eikä tekijän kannalta, sillä se heikentää keskittymistä. Müller kertoo tuoreesta kansainvälisestä media-alan tutkimuksesta, jossa seurattiin ihmisiä, jotka poimivat koko ajan jopa kymmenestä lähteestä tietoa. Heitä verrattiin henkilöihin, jotka poimivat tietoa huomattavasti rauhallisemmassa tilanteessa.

– Montaa kanavaa intensiivisesti seuraavien muisti oli selkeästi häiriöherkempi kuin niiden, jotka käyttävät tietolähteitä heitä kevyemmällä arsenaalilla, Müller kertoo.

Hän korostaa, että propellityyppisessä tilanteessa työskentelevät eivät todellakaan olleet muita taitavampia, eikä heidän muistinsa kestänyt toisten muistia paremmin. Sen sijaan heillä oli vaikeuksia pitää yllä keskittymistä ja tarkkaavuutta sekä prosessoida kunnolla ja pitkäjänteisesti saamaansa tietoa.

Usein puhutaan, että eri tietolähteiden sujuvassa ja soljuvassa yhtäaikaisessa käytössä on kyse vain oppimisesta. Müllerin mielestä tutkimuksen tulos kertoo, etteivät aivomme ole niin joustavia moniottelijoita, että ne pystyisivät sopeutumaan moiseen kunnolla.

– Työmuistin kapasiteetti ja tarkkaavuuden resurssit ovat mitä ovat. Jos ylität ne huomaamattasi vaikka ryhtymällä super-hyper-tekijäksi, ajatustyösi häiriintyy, hän huomauttaa.

Touhotuksesta toipuminen
vaatii rauhaa ja lepoa

Ihminen, jonka työ keskeytyy jatkuvasti ja joka koko ajan seuraa useita tietolähteitä, toipuu touhotuksestaan, jos hän saa, haluaa ja pystyy työrupeaman jälkeen lepäämään ja nukkumaan kunnolla.

Jos lepo ei onnistu tai tekijä ei pysty tai osaa tauottaa työpäivää kunnolla, aivot voivat jäädä ylikierroksille, Müller sanoo. Kun uusi intensiivinen vaihe alkaa, kierrokset eivät lähdekään nousemaan lepotilasta.

– Tästä voi seurata se, että aivojen fysiologian näkökulmasta mennään pikku hiljaa aina yhä virittyneempään tilaan.

Müllerin mukaan palautumiseen pitkään jatkuneesta kohkauksesta rauhalliseen tekemiseen voi mennä päiviä tai jopa viikkoja.

Ihmiset kestävät tällaista painetta eri tavoin, mutta jokaisella tulee raja jossain vastaan. Müller suosittelee, että jokainen kuuntelisi itseään. Jos huomaa selittelevänsä, että minähän selviän vähällä unella ja pärjään työpäivän, vaikka en käy syömässä – tai sanovansa, että minulle riittää, että nukun neljä tuntia yössä ja syön illalla – olisi syytä havahtua.

– Tuollaiset selitykset ovat jo merkki siitä, että aivot käyvät jo ehkä vaarallisillakin ylikierroksilla.

Ajaako hektisyys
nuoretkin eläkkeelle?

On mahdollista, että jatkuva ärsyketulva ja online-elämä useassa kanavassa voi osoittautua yllättävän dramaattiseksi. Tutkijat ovat kiinnittäneet huomiota 35-vuotiaiden eläkeläisten määrän hälyttävään kasvuun.

– On mietitty, onko kyse siitä, että työ on niin hektistä, tehot ihmisestä imevää ja intensiivistä, että lievien masennus-, ahdistus- tai stressioireiden kanssa on vaikea pärjätä ja jaksaa töissä. Silloin lääkärit saattavat hieman yksioikoisesti todeta, että ei tässä taida olla muuta vaihtoehtoa kuin eläke.

Müller huomauttaa, että jos ihmiset todella syrjäytyvät työelämästä sen hektisyyden vuoksi 35–40-vuotiaina, kyse on valtavasta – inhimillisestä ja taloudellisesta – menetyksestä.

Tietotekniikka ei
saa määrätä ihmistä

Jotta ärsykevyöry ei nujertaisi ihmisiä, tietotekniikka on painettava rengin asemaan. The Economist -lehti esitteli vastikään tietokoneohjelmia, joiden avulla käyttäjät voivat rajoittaa pääsyään tietyille sivuille tai hillitä tiettyjen viestien singahtelemista ruudulleen. Ohjelmia on monenlaisia, mutta ne toimivat vähän samaan tapaan kuin kotikoneille tarkoitetut, lasten surffailua rajoittavat työkalut.

Müllerin mielestä kyseiset ohjelmat saattavat olla käyttökelpoisia niille, joiden on vaikea vastustaa tietovyöryn houkutusta. Useimmat pystynevät kuitenkin tekemään itsekin ryhtiliikkeen ja miettimään tapojaan.

– Jokainen päättää itse, vilkuileeko sähköpostia tai käykö kurkkimassa eri tietolähteitä 15 minuutin välein.

Sähköpostin kyttääminen ja meileihin vastaaminen voi olla toisinaan myös tekosyy sille, ettei oikein saa aloitetuksi varsinaista tehtävää

Jokaisen ei tarvitse
seurata kaikkea

Oman työn rajoittaminen itsenäisesti voi arveluttaa. Siksi Müller kannattaa ajatusta, että työpaikoilla sovittaisiin pelisäännöt.

– Sen lisäksi, että työntekijälle selitetään, mitä hänen pitäisi saada aikaiseksi ja mitkä ovat työn tavoitteet, hänen kanssaan pitäisi miettiä, miten hän käyttää tarjolla olevia, esimerkiksi informaatioteknisiä työvälineitä, jotta työt sujuisivat.

Müllerin mielestä on syytä pohtia, edellyttääkö tehtävä sitä, että tekijä aina vastaa puhelimeen tai sähköpostiin tai voiko henkilö välillä uhrata päivän vaikkapa ajattelulle.

– Jos tehtävä vaatii esimerkiksi jatkuvaa yhteydenottoihin reagointia ja näitä tulee paljon, sen rinnalle ei välttämättä mahdu kovin montaa muuta juttua, hän huomauttaa.

Kaikki ei ole työnantajasta eikä työpaikasta kiinni. Jokainen voi tykönään myös pohtia, millaisen ärsyke- ja informaatiotulvan kohteena on vapaa-ajallaan. Tarpeen mukaan voi kokeilla rauhaa ja hiljaisuutta tieto-, kuva- ja äänivyöryn sijaan.

– Meidän pitäisi arvostaa itseämme niin paljon, että haluamme vaikuttaa siihen, millaisessa ympäristössä olemme ja miten teemme asioita, Kiti Müller sanoo.