Näin meitä huijataan

Huijareiden paljastuminen kuuluu taantuman ikiaikaisiin perusominaisuuksiin siinä kuin pörssin kurssilaskukin. 

Tämän laskun kuprut poikkeavat aiemmista oikeastaan vain siinä, että nyt käry on käynyt aiempaa nopeammin ja petokset ovat olleet taas aiempaa suurempia.

Vuosituhannen alun laskussa kului jopa kaksi vuotta ennen kuin teknohuuman suurimmat petokset paljastuivat. Nyt pörssin syöksylaskua on kestänyt vasta runsas vuosi, kun kaikkien aikojen petosennätykset on jo lyöty.

Joulukuussa Yhdysvalloissa kärynnyt pyramidihuijari Bernard Madoff pani kaikkien huijausten historiankirjat uusiksi puhallettuaan asiakkaidensa – tai oikeammin uhriensa – varoja jopa 50 miljardia dollaria.

Korttitalot eivät
kestä laskukautta

Talouden nousukauden ja pörssien kurssinousun aikoina myös huijarit saavat houkuteltua uhreja ja koottua saalista tavallista helpommin. Harva kyselee selittämättömien voittojen perään, kun luottamus ja ahneus ovat vallalla.

Taantuman ja kurssilaskun aikana sijoittajat muuttuvat varovaisiksi ja alkavat kysellä rahojensa perään. Petokseen perustuvat korttitalot alkavat sortua ja selittämättömät tappiot alkavat nopeasti herättää epäluuloa.

Kun lunastettavia säästöjä ei löydykään, paljastuu petos.

Näin kävi suomalaisittain poikkeuksellisen suuressa WinCapita-pyramidihuijauksessa aikaisemmin viime vuonna ja juuri näin kävi myös yhdysvaltalaisessa Madoff-rahastossa joulukuussa.

Kovaa tuottoa
ilman riskiä

WinCapita ja Madoff -rahastot ovat samaa ikivanhaa niin sanotun Ponzi-huijauksen peruslajia, joka on saanut kutsumanimensä amerikkalaisia jo 1920-luvulla huiputtaneelta Charles Carlo Ponzilta.

Kyse on ketjukirjeen tavoin toimivasta rahankeruusta, jossa hyväuskoisia houkutellaan mukaan "sijoittamaan" varojaan lupaamalla heille satumaisia voittoja. Suuria tuottoja luvataan hankkia ainutlaatuisella ja usein salaisella sijoitusmenetelmällä, joka on usein lisäksi riskitön.

WinCapitassa voittoja piti syntyä valuuttakaupassa, Madoff väitti hankkivansa tuottonsa osakejohdannaisilla. Ponzi puolestaan väitti hankkivansa riskitöntä mutta suurta tuottoa käymällä kauppaa ulkomaisilla postikupongeilla.

Väitetyillä tuoton lähteillä ei näissä "sijoituksissa" ollut kuitenkaan merkitystä, sillä ilmeisesti väitettyä sijoitustoimintaa ei harjoitettu lainkaan. Uhreilta koottu raha jaettiin tuottoina ketjun aloittajille ja aiemmin mukaan tulleille "sijoittajille".

Tällainen pyramidin muotoinen rakennelma voi toimia niin kauan kuin mukaan tulee jatkuvasti kasvava määrä uusia uhreja, mutta ketjun katkeaminen voi romahduttaa rakennelman nopeasti.

WinCapita vei
sata miljoonaa

WinCapita veti puoleensa tavallista hyväuskoista kansaa. Keskusrikospoliisin mukaan rahojaan pani likoon jopa noin 10 000 suomalaista. He ehtivät muutamassa vuodessa syytää "sijoitusklubiinsa" yhteensä jopa sata miljoonaa euroa, jotka he ovat myös vaarassa menettää.

Madoff toimi Wall Streetin rahapiireissä, joille hän markkinoi oman pyramidinsa muodikkaana absoluuttisen tuoton hedge-rahastona. Mukaan lähti maailman suurimpia pankkeja ja yhteisösijoittajia sekä useita upporikkaita rahasukuja.

Madoff sai lopulta houkuteltua rahastoonsa uskomattomat 50 miljardia dollaria.

Ponzin alkuperäisen puhalluksen saldo oli eri lähteiden mukaan noin 10–15 miljoonaa dollaria, joka nykyrahassa vastaisi 100–150 miljoonan saalista. 

Intian Enron toistaa
vanhoja vilppejä

Perinteisten petosten lisäksi laskukausiin kuuluu olennaisena osana myös pörssiyhtiöiden kirjanpitovilppien paljastuminen. Tämän taantuman ensimmäinen kansainvälisen mittakaavan kupru paljastui tällä viikolla Intiassa.

Maan suurimpiin kuuluva tietotekniikan palveluyritys Satyamin tunnusti vääristelleensä kirjanpitoaan useiden vuosien ajan muun muassa tekaisemalla kirjoihinsa olemattomia varoja ainakin yli miljardin dollarin arvosta.

Nopeasti paisuva skandaali on herättänyt kiperiä kysymyksiä yrityksen oman toiminnan lisäksi tilintarkastaja PwC:n ja yhtiötä neuvoneen investointipankki Merrill Lynchin rooleista.

Satyamin tapaus muistuttaa hyvin paljon teknoromahduksen aikaisia suuria yritysskandaaleja, joissa suuri määrä teknohuuman aikana maailman huipulle nousseita yrityksiä kaatui ennätysmäisen suurissa konkursseissa.

Vääristely voi
jatkua vuosia

Skandaalikonkurssien ehkä tunnetuin esimerkkiyritys edellisen taantuman ajoilta on yhdysvaltalainen Enron. Energiajätti kaatui vuoden 2001 lopulla miljardien dollareiden vilppien paljastuttua.

Saman teknoromahduksen kuluessa Yhdysvalloissa tehtiin Enronin jälkeen useita muitakin historiallisen mittakaavan konkursseja, joissa vilpillä oli suuri rooli. Teknologiayritykset WorldCom ja Tyco kaatuivat kumpikin likaisia yksityiskohtia pursuaviin kupruihin.

Euroopassa sijoittajat menettivät huimia summia samoihin aikoihin esimerkiksi italialaisen elintarvikeyrityksen Parmalatin vararikossa.

Kaikille suurille yrityskupruille yhteinen piirre näyttää olleen tuloksen ja taseen kaunistelu jopa useiden vuosien aikana ennen nousukauden päättymistä ja kohtalokkaan laskukauden alkamista. 

Talouden nousukausi
saa huijarit liikkeelle

Huijareita on ollut liikkeellä niin kauan kuin on ollut huijattaviakin. Myös se näyttää kuuluvan miltei talouden luonnonlakeihin, että nousukaudet houkuttelevat liikkeelle rehellisten yrittäjien lisäksi tavallista enemmän huijareita, ja että laskukauden aikana käry käy tavallista herkemmin.

Pettureista nousukausien ja varsinkin poikkeuksellisen voimakkaiden suhdannehuippujen tyypillisenä mausteena ovat kirjoittaneet tutkimuksissaan muun muassa taloushistorioitsija Charles Kindleberger ja taloustieteilijä John Kenneth Galbraight.

Vahvan noususuhdanteen ja pörssien kurssinousun aikana sijoittajat muuttuvat varomattomiksi. Kun samalla ahneus valtaa alaa ja sysää pelon taka-alalle, kasvaa sijoittajien houkutus tarttua yhä uskomattomampiin sijoitustarjouksiin.

Peloton ja samalla ahne tuotonnälkä luo kysyntää yhä heikommille sijoitushankkeille – ja lopulta myös epärehelliselle rahastukselle. Näin kysyntä luo tarjontaa myös huijausten apajilla. Tästä on kirjoittanut myös taloustieteilijä John Maynard Keynes.

Huijareilla vanhat
konstit käytössä

Yksi varhaisimmista tarkoin tunnetuista suurista sijoitushuijauksista riehui jo 1720-luvun Britanniassa. Sijoittajat menettivät suuria summia niin sanotussa Etelämeren kuplassa, joka alkoi laillisesti mutta huipentui huijaukseksi ja päättyi skandaaleihin ja vankilatuomioihin.

Sotavelkojen ahdistama Britannian valtio antoi yksityiselle yritykselle, Etelämeren kauppakomppanialle (South Sea Company) yksinoikeuden kaupankäyntiin eteläisen Atlantin alueella siitä hyvästä, että yhtiö otti hoitaakseen suuren määrän valtion velkaa.

Yhtiön piti hoitaa valtion velkoja ulkomaankaupan tuotoilla, mutta keksikin helpomman keinon rahan hankkimiseen – osakeannit. Osakkeista tuli pian erittäin suosittuja ja samalla yhtiön ahneus kasvoi.

Pian osakkeita oli liikkeessä paljon enemmän kuin niitä vastaavia velkakirjoja ja lopulta yhtiö joutui myymään uusille sijoittajille yhä suurempia osakemääriä voidakseen maksaa vanhoille osakkeenomistajille lupaamiaan tuottoja.

Etelämeren huijaus päättyi katkeraan kurssiromahdukseen pian sen jälkeen, kun sijoittajat huomasivat oman aikansa huippuyrityksen pelkäksi kuplaksi.

Tavallisiin tappioihin
katoaa vielä enemmän

Kaikki sijoituskuplat eivät ole petoksia, eikä kaikkiin epäonnistuneisiin sijoituksiin liity huijausta. Tämänkin kurssilaskun aikana suurin osa sijoittajien kärsimistä tappioista johtuu muista syistä kuin viekkaudesta ja vääryydestä.

Sijoittajat ovat kautta aikojen menettäneet paljon suurempia summia täysin lainmukaisissa mutta syystä tai toisesta epännistuneissa sijoituksissa kuin petoksen uhreina.

Tämänkin rahoituskriisin ja taantuman ylivoimaisesti suurimmat tappiot ovat syntyneet osakemarkkinoiden ja useiden muiden sijoitusluokkien yleisen kurssilaskun seurauksena.

Pelkästään maailman osakemarkkinoiden arvo laski viime vuonna arviolta runsaat 20 000 miljardia euroa. Jopa Madoffin puhaltamat 50 miljardia dollaria katoavat kokonaistappioiden pyöristyksiin.