Näinkö kreikkalaiset olisi saatu ottamaan vastuuta?

Valtiovarainministeriö (VM) pyörsi osittain kantansa Suomen ja Kreikan vakuussopimuksen julkaisemiseen viime viikolla. Sopimukset julkaistiin, mutta käytännössä papereista oli salattu kaikki, mikä antaisi uutta tietoa vakuuksien todellisesta luonteesta.

Valtiovarainministeri Jutta Urpilaisen (sd.) ja ministeriön virkamiesten mukaan vakuussopimus salattiin kreikkalaisten pyynnöstä. Kreikan valtio ei halunnut, että Suomen ja Kreikan välinen sopimus julkistetaan, ja kreikkalaispankkien osallisuus on haluttu piilottaa, koska asia voi olla kiusallinen kyseisille neljälle pankille.

VM:n julkaisemat johdannaistuotteita valvovan ISDA-yhdistyksen sopimuspohjat eivät tuo lisävaloa vakuuksien taloudelliseen luonteeseen. Salauspäätöksestä ja muutamasta muusta vakuussoppaan liittyvästä seikasta voidaan tehdä kuitenkin poliittista analyysia vakuussopimuksen poliittisesta merkityksestä.

Uhkaus pidättää
troikka

Poliittinen vastakkainasettelu Euroopan unionin sisällä on kasvanut kahden kriisivuoden ajan. Erityisesti tämä on näkynyt Euroopan velkaantuneimman maan Kreikan kohdalla.

Kreikalta vaadittavia säästötoimia vastustavissa mielenosoituksissa kreikkalaiset ovat polttaneet Saksan ja natsien lippuja. Euroopan unionin tähtilipusta on tehty pilaversio, jossa tähtikuvion sisästä löytyy hakaristi.

Kreikkalainen Dimokratia-lehti esitti helmikuussa lehden kannessa kuvan, jossa Saksan liittokansleri Angela Merkel oli puettu ruskeaan univormuun, johon oli liitetty natsien punamustavalkoinen hihamerkki.

Kreikan poliisiliitto puolestaan uhkasi pidättää kaikki EU:n ja Kansainvälisen valuuttarahasto IMF:n virkailijat, koska EU ja IMF vaativat Kreikalta säästötoimia rahoituksen vastineeksi. Uutistoimisto Reutersin käsiinsä saaman kirjeen mukaan Kreikan poliisiliitto syytti virkailijoita "kiristyksestä" ja halusta "salaisesti heikentää Kreikan demokratiaa ja kansallista itsemääräämisoikeutta".

Säästötoimet
vastakkainasettelun takana

Vastakkainasettelun taustalla ovat EU:n, euromaiden ja IMF:n myöntämät tukipaketit sekä niiden ehtona vaaditut säästötoimet ja rakenteelliset uudistukset maan taloudessa.

Vastustus säästötoimia kohtaan on noussut tasaisesti Kreikassa. Rakenteellisten uudistusten välttämättömyys tunnustetaan, mutta jatkuva vyön kiristäminen on syönyt kreikkalaisten luottamuksen säästötoimia kohtaan.

Kreikan edellinen pääministeri George Papandreou pyrki hakemaan uudelle tukipaketille ja säästötoimille kreikkalaisten tuen järjestämällä kansanäänestyksen aiheesta marraskuun alussa. Papandreoun ehdotus tulkittiin hulluudeksi, ja Merkel ja Ranskan nykyinen presidentti Nicolas Sarkozy jyrähtivät, että kansanäänestys on äänestys siitä, haluaako Kreikka pysyä eurossa vai ei.

Papandreou joutui eroamaan tapauksen vuoksi. Ajatus kansan mielipiteen kysymisestä sai EU-päättäjät takajaloilleen.

Kreikkalaispoliitikoilta alettiin marraskuussa vaatia kirjallista sitoumusta toteuttaa säästötoimet. Pitkällisen kädenväännön jälkeen kirjallista sitoumusta vastustaneen Uusi Demokratia -oikeistopuolueen puheenjohtaja Antonis Samaras lähetti helmikuun puolivälissä EU:lle, IMF:lle ja euroryhmälle kirjeen, jossa hän ilmaisi sitoumuksensa Kreikan valtiontalouden vakauttamisohjelmaan.

Takit kääntyvät
Kreikassa

Nyt takki on kääntynyt. Huhtikuun puolivälissä Samaras sanoi haluavansa hallita ilman, että hänen "kätensä ovat sidotut". Samaras lupasi, että jos hänen puolueensa voittaa sunnuntaina 6. toukokuuta järjestettävät vaalit, se neuvottelisi muutoksia EU:n, IMF:n ja euroalueen keskuspankin EKP:n muodostaman niin sanotun troikan vaatimiin säästötoimiin.

Sosialistien PASOK-puolueen uusi puheenjohtaja Evangelos Venizelos vaati puolestaan vuoden lisäaikaa Kreikan säästötoimien toteuttamiselle. Venizelos sanoi myöhemmin, että PASOK haluaa tehdä Kreikasta EU:n tasavertaisen jäsenen ja lopettaa maan riippuvuuden kansainvälisestä rahoituksesta vuoteen 2015 loppuun mennessä.

Samaraksen ja Venizeloksen puheet saattavat olla vaalipuheita. Molemmat esittävät kuitenkin vapautta ja tasa-arvoa Kreikalle, ei alisteista suhdetta muihin euromaihin tai Euroopan unioniin. Kreikassa on kyllästytty "Euroopan valtiaiden" käskytykseen.

Poliittinen kriisi
uhkaa?

Kansainvälisten rahoittajien Kreikalta vaatimat säästötoimet ovat poliittinen interventio. Käytännössä tukipaketeille ja säästötoimilla on vaihdettu Kreikan hallitus, erotettu pääministeri ja pantu maan julkinen sektori uuteen uskoon.

Rahoittajien kreikkalaispoliitikoilta vaatima kirjallinen sitoumus säästötoimiin on vailla juridista arvoa. Ei ihme, etteivät Merkozy ja talouskomissaari Olli Rehn ole hyvässä huudossa Kreikassa.

Kenties EU:lla, IMF:llä ja EKP:llä ei ollut muuta vaihtoa kuin syöttää kreikkalaisille karvasta myrkkyä ja pakottaa maa tekemään välttämättömiä uudistuksia. Samalla Kreikan lainoittajat ovat kuitenkin rakentaneet vastakkainasettelun yhtäältä Kreikan ja toisaalta EU:n sekä euroryhmän välillä.

Vastakkainasettelu on yltymässä poliittiseksi kriisiksi, ja Kreikan sunnuntaisten vaalien jälkeen kriisi voi räjähtää. Tämä olisi saattanut olla mahdollista välttää Kreikalta vaadittavilla vakuuksilla.

Käteisvakuudet
huonot Kreikan kannalta

VM:n mukaan vakaussopimusten mukaisesti Suomen vakuustilillä on ensimmäinen 311 miljoonan euron erän 925 miljoonan euron vakuussummasta. Valtiovarainministeri Urpilaisen mukaan rahat sijoitetaan vakuussopimuksen mukaisesti viiteen euromaahan, joiden joukkovelkakirjoilla on korkein luottoluokitus.

Suomen ja Kreikan vakuussopimuksen poliittiseen luonteeseen liittyy ainakin kaksi avointa kysymystä: miksi sopimus on salainen ja miksi Kreikka ei suostunut myöntämään reaalivakuuksia?

Kysymykset nivoutuvat yhteen. Kun Suomen ja Kreikan alustava sopimus vakuuksista julkistettiin elokuussa, julkisuudessa heräsi kysymys, mitä hyötyä sopimuksesta on Kreikalle?

Kreikka lainaa rahaa euromailta, IMF:ltä ja EU:lta. Tästä lainasummasta Kreikka antaa osan pois vakuuksina.

Kreikka siis lainaa rahaa, mutta se lainaakin käytännössä pienemmän summan kuin se varsinaisesti lainasi. Ei vaikuta hyvältä sopimukselta Kreikan kannalta.

Ainoastaan se, että Kreikka ei olisi muuten saanut toista tukipakettia ja että vakuuksiin käytetty summa oli pieni verrattuna kokonaislainaan, selittää vakuussopimuksen järkevyyttä Kreikan kannalta. Sopimuksen salaamisen syy ei kuitenkaan selviä.

Vakuusrahat
haamueuroja

Taloussanomat kirjoitti viime viikonloppuna, kuinka eurojärjestelmään tulvii haamueuroja, kun kriisimaiden keskuspankit rahoittavat pankkeja omatekoisia vakuuksia vastaan. Oletettavaa on, että tästä on kyse myös Suomen saamien vakuuksien kanssa.

Vararikossa oleva Kreikan valtio laski liikkeelle velkakirjoja, jotka kierrätettiin kreikkalaispankkien ja oletettavasti Kreikan keskuspankin kautta oikeaksi rahaksi. Juuri kukaan muu kuin kreikkalaispankit eivät Kreikan velkakirjoja suostu ostamaan, eikä kukaan muu kuin Kreikan keskuspankki suostune ottamaan Kreikan velkakirjoja vakuudeksi.

VM:n mukaan vakuussopimuksen täytäntöönpanossa kreikkalaiset pankit toimittavat vakuudet kansainväliselle investointipankille Kreikan valtion joukkovelkakirjoina tai Euroopan rahoitusvakausvälineen (ERVV) joukkovelkakirjoina tai käteisenä.

Haamueuroista ja rahan tyhjästä synnyttämisestä johtunee sopimuksen kiusallisuus ja sen salaaminen. Vakuuksien myöntäminen Suomelle ei ollut lopulta ongelma, kun Kreikka pystyi polkaisemaan rahat tyhjästä. Suomi sai aidot rahalliset vakuudet ja tukipaketti pystyttiin myöntämään.

Vakuussopimus kasvatti oletettavasti Kreikan valtion velkamäärää ja Kreikan keskuspankin vakuusriskejä. Mikäli Kreikka aikoo selvitä täysimääräisesti nykyisistä veloistaan, rahalliset vakuudet heikentävät Kreikan rahoitusasemaa, kun Kreikka joutui ottamaan lisää velkaa maksaakseen vakuudet.

Mikäli aikomusta velkojen täysimääräisestä takaisinmaksusta ei ole, on Kreikalle yhdentekevää, loihtiiko maa lisää haamueuroja maksaakseen Suomelle vakuudet vai ei. Tällaisessa tilanteessa riskin vakuuksista joutuvat kantamaan Kreikan lisäksi Kreikkaa luotottaneet valtiot sekä eurojärjestelmä.

Koska kyse lienee kiusallisesta tempusta, jolla luodaan lisää rahaa vakuuksia varten, ja koska sen paljastuminen asettaisi mahdollisesti Kreikan aikeet ja maksuhalukkuuden kyseenalaiseen valoon, Kreikan valtio ja kreikkalaispankit lienevät halunneen salata vakuussopimuksen "hienotunteisuussyistä". Julkinen sopimus herättäisi oletettavasti enemmän kysymyksiä kuin tarjoaisi vastauksia.

Miksi reaalivakuudet
eivät sovi Kreikalle?

Sopimuksen salaamisen lisäksi on syytä tarkastella sitä, miksi lopulta päädyttiin käteis- eikä reaalivakuuksiin. Reaalivakuuksilla tarkoitetaan jotain konkreettista omistusta, esimerkiksi maata tai valtionyhtiöiden osakkeita.

Kun Suomen ja Kreikan vakuussopimuksesta neuvoteltiin, Suomesta esitettiin, että Kreikan omaisuutta voitaisiin yhtiöittää. Suomalaisten virkamiesten kehittämässä mallissa omaisuudenhoitoyhtiön osakkeet voisivat toimia uuden lainan vakuutena.

Kreikkalaisille reaalivakuudet eivät kuitenkaan sopineet. Vastusta perusteltiin muun muassa sillä, että reaalivakuudet ovat puuttumista kansalliseen itsemääräämisoikeuteen. Kun poliittinen itsemääräämisoikeus on kuitenkin revitty Kreikan päältä, alkuperäistä perustelua reaalivakuuksien välttämiselle sopii epäillä.

Menettämisen
uhka

Reaalivakuuksiin liittyy aina jonkin konkreettisen omaisuuden menettämisen uhka.

Esimerkiksi asuntovelallisella on suuri kannuste maksaa lainansa takaisin, koska muuten hän uhkaa menettää oman kotinsa. Velkojapankilla on kannuste auttaa velallista mahdollisten maksuongelmien ilmetessä, mutta lopulta vastuu velanmaksusta on vain ja ainoastaan asuntovelallisella itsellään.

Pankki voi lopulta lunastaa asunnon ja myydä sen eteenpäin. Tällöin vain asunnonomistaja kärsii omasta maksukyvyttömyydestään, kun hänellä on aito omistuksen menettämisen uhka.

Asuntovelallisen ja pankin suhdetta voidaan verrata Kreikan ja kansainvälisten lainoittajien sopimukseen. Mikäli Suomi olisi saanut reaalivakuudet Kreikalta, olisi maa voinut aidosti menettää omaisuuttaan. Koska vakuutena käytetään rahaa, jota Kreikka voi luoda tyhjästä, ei vakuussopimus toimi samalla tavalla Kreikalle kannusteena hoitaa taloutensa kuntoon kuin asuntovelallisella.

Mikäli Kreikalla olisi vakaa aikomus maksaa velkansa täysimääräisesti takaisin, ei esimerkiksi saarien tai kiinteistöjen panttaamisen lainan vakuudeksi pitäisi olla ongelma.

Reaalivakuudet
muita vakuuksia parempia

Reaalivakuuksiin liittyy monia ongelmia, suurin niistä reaalivakuuksien perimiseen. Se vaatii toimivaa järjestelmää ja todellista uhkaa siitä, että omaisuus voidaan viedä pois. Mikäli Kreikka ei suostuisi luovuttamaan vakuuksia lainoittajille, vaatisi niiden lunastaminen käytännössä sotilaallista hyökkäystä. Tämä ei ole uskottava eikä toivottava vaihtoehto.

Reaalivakuuksien hyvät puolet peittonevat kuitenkin rahallisten vakuuksien tai poliittisten sitoumuksien seuraukset.

Rahalliset vakuudet heikentävät vakuuksien antajan rahoitusasemaa lainanantohetkellä.  Reaalivakuuksissa tätä ongelmaa ei ole. Esimerkiksi pantattu kiinteistö ei kasvata velkaa, vaan se on juridisesti pätevä tae siitä, että velat maksetaan takaisin. Käteisvakuudet kasvattavat lainataakkaa, poliittisilla sitoumuksilla ei ole juridista pätevyyttä.

Reaalivakuuksissa rahan synnyttäminen tyhjästä tai muut silmänkääntötemput eivät ole mahdollisia. Vakuudet ovat todellista omaisuutta eivätkä napin painalluksella luotavaa rahaa.

Tärkeimpänä kaikesta, reaalivakuudet eivät synnytä samanlaista poliittista vastakkainasettelua, joka voi olla uhka koko Euroopan unionin ja eurojärjestelmän tulevaisuudelle.

Poliittinen konflikti
Kreikan sisälle

Kuten asuntovelallisen ja pankin välisessä velkasuhteessa, vastuu lainanmaksusta on lopulta asuntovelallisella itsellään. Asunnonomistaja ei voi tuolloin syyttää pankkia siitä, että ei pysty maksamaan lainaansa takaisin. Vastakkainasettelua ei pääse syntymään.

Kreikan ja muiden maiden tukipakettien kohdalla on samoin. Mikäli mailta vaadittaisiin reaalivakuuksia, siirtyisi velvollisuus sinänsä välttämättömien rakenteellisten uudistusten toteuttamisesta kreikkalaisten harteille.

Tällöin ei tarvittaisi poliittisia sitoumuksia tai troikan tarkastuskäyntejä, vaan Kreikan pitäisi itse ratkaista sisäpoliittisesti, miten uudistukset toteutetaan, jotta reaalivakuuksia varten pantattuja kiinteistöjä, saaria tai vaikka Akropolista ei menetettäisi.

Vastakkainasettelu ei luultavasti syntyisi Kreikan ja EU:n sekä euromaiden välille, vaan kreikkalaiset joutuisivat itse setvimään uudistusten toteutustavan ja sen, mitä maa on valmis tekemään. Ulkovaltojen ei tarvitsisi puuttua Kreikan sisäpolitiikkaan ja EU-päättäjät eivät olisi "Euroopan valtiaita".

Riskialtis poliittinen konflikti ei muhisi Euroopan vaan Kreikan sisällä.

Kuka kantaa
vastuun?

Vaikuttaa siltä, että nykyisillä tukipaketeilla ja talousohjelmilla on vain ostettu aikaa. Ne ovat ikään kuin hätäpäissä tehtyjä peliongelmaisen ratkaisuja, joissa vanhaa velkaa pyritään maksamaan uudella velalla.

Osapuolia on kaksi, Kreikka ja kansainväliset lainoittajat. Kreikkalaiset ovat voineet ottaa tukipaketit vastaan, koska sitoumukset ovat velkoja lukuun ottamatta poliittisia, ja lopulta niistä voidaan livetä ja syyttää muita. Kansainväliset lainoittajat eivät ole laittaneet Kreikkaa asemaan, jossa se joutuisi aidosti pohtimaan, mitä maa haluaa – tukipaketteja reaalivakuuksilla vai esimerkiksi kaikkien lainojen irtisanomista?

Vastuuta ei kanna kukaan, kun syy voidaan aina laittaa toisen niskoille.