Ja vähiten ansaitsivat...

Äiti, isä ja kaksi lasta. Elää pitäisi 2 100 eurolla kuukaudessa. Onnistuuko?

Summa on köyhyysriskin raja nelihenkiselle perheelle. Yksineläjälle raja on tuhat euroa.

Suhteellisen köyhyyden riskiraja on Euroopan unionissa sovittu 60 prosentiksi mediaanituloista. Vähemmän tienaavissa perheissä elää useampi kuin joka kymmenes suomalainen, 600 000 ihmistä.

Osalle vähät rahat ovat lyhyt elämänvaihe. Toisille sitkeä taakka.

Rajan pienemmälle puolelle jää Suomessa aina vain useampi. Suhteellisella köyhyydellä mitattuna köyhiä on entistä enemmän.

Mutta aina vain huonommin pienituloisilla ei mene. Toimeentulotukea saavien määrä pienenee, ja on liki lamaa edeltänyttä tasoa.

Ristiriitaan on selvä syy: pienituloistenkin tulot paranevat, mutta jäävät jälkeen keskituloisten palkkapussien pullistumisesta.

Onko suhteellisen köyhyyden käsitteessä järkeä?

– Suhteellinen köyhyys kuvaa pienituloisten tuloeroa keskituloisiin. Mittaria on kritisoitu, koska mediaanitulo on noussut paljon. Mittari on hyvä, mutta sitä ei pidä käyttää yksin, Stakesin tutkija Pasi Moisio vastaa.

Köyhyyden pohdinnassa oleellista on siis pienituloisten ero keskiverrosta, ei kaidasta ansiohuipusta.

– Toimeentulotukea saavien määrä pienentyy, mutta tuen tarve kestää pidemmän ajan, Moisio lisää.

Toimeentulotukea sai viime vuonna reilut 200 000 kotitaloutta.

Paras turva köyhyydeltä on työ.

Silti työtä tekeväkin voi jäädä alle suhteellisen köyhyyden riskirajan, etenkin jos pienen palkan jakaa iso perhe. Pikkulasten perheillä tulot ovat pienet, koska toinen vanhemmista on kotona.

Eikä työ nosta perhettä yli rajan, jos työ on osa-aikaista tai pätkittyä. Risaisilta työurilta jäädään pienille eläkkeille – tai työttömäksi ilman ansiosidonnaista turvaa.

Tavallisimmin köyhänä elää, jos elää yksin. Suhteellisen köyhyyden riskirajan alapuolella elävistä 40 prosenttia asuu yksin.

Kiperää on etenkin pääkaupunkiseudulla, jossa asuminen on tyyristä.

– Etelä-Suomessa moni yksineläjä ei tule palkkatyöllä toimeen, sanoo Sinikka Backman. Hän vastaa helsinkiläisen Herttoniemen seurakunnan vapaaehtoistyöstä, ja samalla maan suurimmasta leipäjaosta.

Herttoniemen seurakunnan hätäapuruokaa hakee kahdesti viikossa 350–800 ihmistä. Vuodessa hakukertoja on 130 000.

Seurakuntien diakoniatyö on yhä enemmän taloudellista auttamista, laskujen maksua. Tämä tuki on noin kolme miljoonaa euroa vuodessa.

Kaupunkien johtajia lamavuosista vakiintuneet leipäjonot ihmetyttävät.

– Lähtökohta on, että sosiaaliturvan pitäisi hoitaa kaikki. Ehkei perusturvan taso ole riittävä, pohtii Helsingin sosiaalijohtaja Paavo Voutilainen.

– Jos yksikin aikuinen perheessä käy töissä, on tilanne yleensä paljon parempi. Mutta kovilla monet perheet silti ovat. Jonkin verran olemme Helsingissä huolissamme lapsiperheiden köyhyydestä, esimerkiksi maahanmuuttajia tilanne runtelee, hän jatkaa.

Ja kirkon kynnys on matala. Seurakunta ei vaadi puheluita, lomakkeita, kuitteja tai pankkiliuskaa.

Kun ihmisellä menee oikein huonosti, kyky järjestää asioita laskee.

– Ehkä niin tosiaan on, Voutilainen myöntää.

– Hyvä työllisyystilanne kuorii ihmisiä työelämään. Yleisesti tilanne siis paranee. Loukussa ovat ne, joille on kasautunut monenlaista syrjäytymistä. Heidän elämänkokemuksensa ovat todella rankkoja.