Työkalutesti: Tähtäimessä työkamera
Pienessäkin yrityksessä käytetään valokuvia. Kuvia kuluu sekä painotuotteissa että verkkosivuilla. Viimeistään kännykkäkameroiden myötä valokuvaa on opittu käyttämään muistiinpanovälineenä ja arkistointityökaluna.
Parhaat valokuvat saa käyttämällä ammattikuvaajaa. Aina se ei ole mahdollista, eikä muutenkaan perusteltua. Silloin on aika hankkia kunnon kamera.
Kaikissa uusissa kameroissa on vähintään riittävästi megapikseleitä, joten pikselimäärän voi unohtaa kameran valintaperusteena.
Niin sanottu helppokäyttöisyys on hankalampi juttu. Tähtää ja laukaise -tyyppinen kamera on eittämättä helpoin käyttää. Kuvien laadussa sen sijaan voi olla toivomisen varaa. Kyse ei ole niinkään teknisestä laadusta, vaan siitä, että täysin automatisoitu kuvaus tuottaa automaattisesti keskivertoja kuvia. Ei sen enempää. Monille keskiverto riittää.
Kun kuvalta vaaditaan enemmän, tarvitaan kameran säätöjä. Säädettävää voi olla ainakin valotuksessa ja tarkennuksessa. Tärähdysten varalle kamerassa voi olla kuvanvakain.
Digikamera tallentaa kuvat muistikortille. Jos kuvatiedostot voidaan tallentaa RAW-muodossa, voi jo otetun valokuvan valotusta säätää jälkikäteen tietokoneessa.
Kokeilen kolmea erilaista Panasonic-merkkistä kameraa. Koska kaikkien Panasonic-kameroiden mallinimet ovat tyyppiä Panasonic Lumix DMC-jotain, kutsun kameroita vain merkitsevän numeron mukaan.
Jonkin verran tupakka-askia suurempi LX2 on mukava mukana pidettävä, vaikka ei aivan taskukokoa olekaan. Kuvausote on kuten digipokkareilla nykyään. Kameraa pidetään kasvojen edessä, koska perinteistä optista etsintä ei LX2:ssa ole.
Kuvan suuntaus ja rajaus on tehtävä kameran takaseinässä olevan suurehkon 16:9 monitorin avulla. Kuvasuhde on erittäin helppo vaihtaa objektiivin juuressa olevalla mekaanisella kytkimellä.
Myös salama otetaan käyttöön mekaanisesti, se ei milloinkaan hyppää esiin automaattisesti ja pyytämättä. Hyvä.
LX2:n objektiivin laajakulma on kinofilmikameroihin suhteutettuna 28 mm. Jos yleiskäyttöön tarkoitettua zoom-objektiivia pitää venyttää johonkin suuntaan, niin juuri näin. 28 millin laajakulma on omiaan sisätiloissa kuvattaessa.
Kuvaan LX2:lla kuukauden. Säilytän kameraa päällystakin taskussa. Otan kameralla satakunta työhön liittyvää kuvaa. Lisäksi otan toista tuhatta kuvaa silkasta kuvaamisen ilosta.
Pikku-LX2:n jälkeen aloitan kuvaamisen Panasonicin järjestelmäkameralla L1:llä. LX2:een verrattuna järjestelmä on iso ja kolho. Kuvaaminen tapahtuu perinteisellä tavalla pitämällä kamera nenää ja poskea vasten ja sihtaamalla optisen etsimen läpi. Hyvä, hyvä, juuri näin. Ote on vakaa ja tähtääminen helppoa. Myös zoomaaminen käy mukavammin ja nopeammin, kun se tehdään objektiivia kiertämällä.
Jos LX2:ta on ilo käyttää, niin L1:n kohdalla kyse on tuplailosta. Kamera on jämäkkä, nopea ja luotettava. Syytä onkin, sillä hinta on nelinkertainen LX2:een verrattuna, noin 2 000 euroa.
Vertailu on sinänsä mieletön, koska kamerat ovat aivan erilaisia ja tehty eri käyttäjille. Vaikkakin LX2:ssa on pikkukameraksi poikkeuksellisen hyviä ominaisuuksia, ja siksi se kuuluu päätyneen monen ammattilaisen vapaa-ajan kameraksi.
Järjestelmäkameran idea on siinä, että kameran rungon ympärille kootaan omia tarpeita vastaava kokonaisuus. LX2:n mukana tulee hyvä objektiivi, halusi tai ei.
Lisää optiikkaa voi hankkia tarpeen mukaan. Itse pärjään hyvin L1:n 28–100 mm kinovastaavalla objektiivilla, jonka ulottuvuus on sama kuin LX2:ssa.
Reilut kuusisataa maksava FZ50 näyttää järjestelmältä. Kun kameran ottaa käteensä, huomaa sen keveyden. Kun katsoo etsimen läpi, huomaa, että etsinkuva ei ole likimainkaan yhtä hyvä kuin L1:ssä.
Objektiivia ei voi vaihtaa, se on kiinteästi kiinni kamerassa. FZ50:n vahvin puoli on sen objektiivin telepään ulottuvuus, joka on kinovastaavuudeltaan peräti 420 mm.














