Mitä euroeron jälkeen?
Kolumni
Eurokriisin edetessä ero yhteisvaluutasta noussut jo vakaviksikin aiottuihin keskusteluihin. Erilaisia näkemyksiä eron seurauksista riittää. Eron uskotaan sekä vahvistavan Suomen uutta valuuttaa että heikentävän sitä. Myös korkotason on arvioitu sekä nousevan että laskevan. Kaikille odotuksille on löydetty myös perusteita.
Arviot euroeron vaikutuksista jäävät spekulaatioiksi. Vastaavaa yksittäisen maan eroa yhteisestä valuutasta ei läntisessä Euroopassa ole nähty.
1800-luvun loppupuoliskolla kokeillut Pohjoismaiden valuuttaunioni ja Latinalainen rahaliitto purkautuivat. Yksikään jäsenistä ei lähtenyt yksin omille teilleen. Neuvostoliiton osavaltiot taas irtautuivat ruplasta samaan aikaan kuin liittovaltiosta itsestäänkin 1990-luvun alkuvuosina.
Ehkä selkein suuntaa-antava ennakkotapaus löytyykin Suomen omasta historiasta. Markka kytkettiin euroa edeltäneeseen yhteisvaluutta Ecuun kesällä 1991. Myöhemmin markka kytkettiin uudelleen, heikommalla tasolla, saman vuoden marraskuussa.
Tuolloinkin Eurooppaa vaivasi talouden taantuma. Sitä pahensi Saksan yhdistymisen jälkeen noudattama tiukka rahapolitiikka. Venäjä oli sisäisesti hajalla, Japani yritti toipua oman osake- ja kiinteistökuplansa puhkeamisesta, ja Yhdysvallat kamppaili budjetti- ja vaihtotasevajeidensa kanssa sodittuaan Irakissa.
Presidentti George Bush vanhempi hävisikin vuoden 1992 marraskuussa Clintonin pariskunnalle.
Suomi kärvisteli omaa kasinokuplaansa seuranneen suuren laman kourissa. Valtio velkaantui nopeasti, vaikka valtiovarainministeri Iiro Viinasta moitittiin liian kireästä taloudenpidosta. Vuonna 1992 kolmannes valtion menoista kuitenkin katettiin lainarahalla.
Alkuperäisen Ecu-kytköksen tuloksena Saksan markka maksoi 2,47 markkaa, ja markan viimeiseksi jääneen devalvaation korjaaman kytkennän jälkeen 2,75 markkaa. Suomen vienti ei kuitenkaan vetänyt tälläkään tasolla, ja vaihtotase pysyi alijäämäisenä. Markka irrotettiin yksipuolisella ilmoituksella Ecusta vuoden 1992 syyskuussa ja päästettiin kellumaan vapaasti. Sen arvo sukelsi jyrkästi, ja kalleimmillaan Saksan markka maksoi vuoden 1992 lopulla hieman yli 3,57 markkaa. Ecu-kytköksen tasolta markka oli siis devalvoitunut runsaat 30 prosenttia.
Vaihtotase kääntyi ylijäämäiseksi vuoden 1993 huhtikuussa. Vuonna 1996 markka palasi Euroopan valuuttajärjestelmän (ERM) yhteyteen noin kolmen markan arvoisen Saksan markan mukaisella kurssilla. Saksan markka myös asettui kohtalaisen vakaasti 2,98 ja 3,02 markan välille jo vuoden 1995 loppupuolella. Euroon markka kytkettiin 3,04 markalla Saksan markkaa kohti, siis vajaat 19 prosenttia heikompana kuin Ecuun.
Kiitos siis seisoi lopussa, vaikka taival oli kellutuksen jälkeen raskas. Etenkin pienyrityksiä, jotka olivat erehtyneet ottamaan valuuttalainoja ilman vastaavia valuuttatuloja kaatui kuin korttitaloja maanjäristyksessä. Valtion velastakin yli puolet otettiin valuuttamääräisenä, koska markkalainat eivät tahtoneet sijoittajille kelvata.
Vasta kellumaan laskettu valuutta Venäjän rajanaapurissa oli liian riskipitoinen kohde tilanteessa, jossa koko Euroopan valuuttajärjestelmä natisi liitoksissaan. Esimerkiksi punta joutui eroamaan yhteisestä valuuttakurssimekanismi ERM:stä. George Sorosin ja hänen kaltaistensa voitoksi.
Mitä euron
tilalle?
Markan kellutuspäätöksen aikainen tilanne poikkesi kuitenkin monin tavoin nykyisestä. Markka oli olemassa oleva valuutta, jonka ulkoisen arvon määräytymistä oli muutettu sen historian aikana moneen otteeseen. Suomen Pankilla oli oma valuuttavaranto, jolla se kykeni takaamaan markan vaihdettavuuden ainakin jossain määrin. Suomen vientiteollisuus oli sopeutunut vaihtelevien valuuttakurssien oloihin.
Kunhan tuotantokustannukset oli sovitettu markkinoiden maksuvalmiuteen ja talouden toiminta oli sentään jonkinlaisella tolalla, jäsenyys Euroopan unionissa (EU) avasi mannermaan vientimarkkinoita. Ulkomaiset pankit ja keskuspankit olivat valmiita vaihtamaan valuuttojaan markkaan, ja suomalaisyrityksillä oli laaja verkko valuuttatilejä myös ulkomaisissa pankeissa maksuliikenteen hoitamiseksi. Näistä mikään ei välttämättä pidä enää paikkaansa, jos Suomi ilmoittaa jättävänsä euron.
Suomen siirtyminen omaan valuuttaan – sanotaan sitä vaikka uusmarkaksi – katkaisisi sekä yritysten että kotitalouksien ulkomaisen maksuliikenteen välittömästi. Uuden valuutan ulkoinen arvo jäisi markkinoiden armoille ja vaihtelisi voimakkaasti, kun se etsisi tasoa, jolla siihen luotetaan.
Tuontitavaroiden, kuten esimerkiksi bensiinin, hinnat ajaisivat samaa vuoristorataa.
∇ Mainos, artikkeli jatkuu alempana ∇
∇ Artikkeli jatkuu ∇
Uusmarkan vahvistumista ennakoivat perustelevat arviotaan Suomen talouden vahvalla tilanteella. Sen vaikutukset ovat kuitenkin vain pitkän aikavälin tekijöitä. Valuuttakauppaa käydään yritysten ja sijoittajien tarpeiden perusteella.
Talouden tilastoista kurssiin vaikuttavat voimakkaimmin vaihto- ja kauppataseet. Suomen vaihtotaseen 12 kuukauden kertymä on ollut miinuksella viime vuoden marraskuusta alkaen, ja viime vuoden kauppatase oli alijäämäinen.
Eurosta eronneen Suomen EU-jäsenyys kyseenalaistuisi välittömästi. Todennäköisesti jäsenyys ainakin jäädytettäisiin, ellei sitä katkaistaisi suoraan – tällä kertaa EU:n, eikä Suomen yksipuolisella ilmoituksella.
Vientiyritykset alkaisivat siirtää tuotantoaan EU:n jäsenmaissa sijaitseviin tuotantolaitoksiinsa vielä nykyistäkin nopeammin säilyttääkseen tuotteidensa markkinat. Ne eivät luultavasti myöskään kotiuttaisi valuuttatulojaan uusmarkoiksi yhtään ehdotonta minimiä enempää. Tämä heikentäisi uusmarkkaa entisestään.
Uusmarkan arvolla ei myöskään olisi minkäänlaista tukea ennen kuin Suomen pankki saa neuvotelluksi Euroopan keskuspankin (EKP) kanssa sopimuksen valuuttavarantonsa palauttamisesta.
Valuuttavarannon arvon kehityksestä Suomen eurojäsenyyden aikana, ja sen palauttamisesta aiheutuvien kulujen korvaamisesta neuvoteltaisiin myös pitkään – ja suunnilleen yhtä tasaväkisesti kuin YYA-aikoina Kremlissä.
Toisaalla neuvoteltaisiin Suomen euromääräisiin lainapapereihin sijoittaneiden tahojen kanssa siitä, miten euromääräinen velka muutetaan uusmarkoiksi. Argentiina lopetti pesonsa kiinteän dollarikytköksen vuoden 2001 lopulla. Lainakonversioista neuvotellaan edelleen. Tämä ei helpottane Suomen tulevaa velanottoa, vaikka luottoluokitus parhaassa AAA-ryhmässä säilyisikin.
Arkielämässä ihmeteltäisiin, mihin kulutustavaroiden hinnat asettuisivat uudella rahayksiköllä. Todennäköisesti euroa käytettäisiin epävirallisena rinnakkaisvaluuttana ja ostosmatkailu Tallinnaan lisääntyisi ainakin Etelä-Suomessa.
Pohjanmaalla ja Lapissa käytössä olisivat todennäköisesti myös Ruotsin ja Norjan kruunut, joita voisi vaihtaa kulutustavaroihin ainakin rajan toisella puolen. Israelissa vähittäishinnat merkittiin aikoinaan dollareissa, ja kassalla oleva sekelin vaihtokurssi määritti ostosten hinnat. Se oli helpompaa kuin päivittää kaikki hinnat sekelin heikentyessä.
Eurosta luopumisen puolesta puhujat vetoavat usein myös Suomen ulkomaankaupan rakenteeseen. Venäjä ja Ruotsi ovat tärkeitä kauppakumppaneita, mutta euroalue on silti Suomen tärkein kauppakumppani. Sen osuus sekä tuonnista että viennistä on noin kolmannes. Venäjän osuus tuonnista oli 18 ja Ruotsin 10 prosenttia viime vuonna. Suomen viennistä Venäjä ostaa vajaat 10 ja Ruotsi 12 prosenttia. Britannian prosenttiosuudet ovat yksinumeroisia.
Ulkomaankauppalukujen perusteella johtopäätös on siis suhteellisen selvä. Euroero ei todennäköisesti ainakaan edistäisi Suomesta tapahtuvaa vientiä. Muun yhteiskuntaelämän kannalta on mielestäni suhteellisen selvää, että eron jälkeinen tilanne olisi kaoottinen.
Eroaminen yksipuolisella ilmoituksella olisi kieltämättä mielenkiintoinen kokeilu. Sitä olisi mukava seurata jostain sivulta, ottamatta siihen osaa.
Talouden todellisuutta tuntevan onkin pakko kysyä itseltään: ovatko eurosta eroamista esittävät tahot todella miettineet tavoitteensa seurauksia arkielämän kannalta? Ja pitävätkö he pientä itsenäistä valuuttaa todella tukevampana perustana maan talouselämälle kuin valuuttaa, jota käyttää puolet Suomen vientimarkkinoista?
