Lohikäärmeen selässä

Etelä-Kiinan riisiterassit ovat maailman kuuluja. Olette varmaan nähneet silmiä hiveleviä kuvia niiden kauniisti kaareutuvista linjoista, syvyyksiin laskeutuvista terassiportaista, vuodenajan mukaan vaihtuvista väreistä.

Alkukesästä, kun vesi on tulvitettu pelloille, ne näyttävät tuhansien peilinsirpaleiden mosaiikilta. Myöhemmin kasvava riisi muuttaa ne kirkkaan vihreiksi ja syksyllä riisin kypsyttyä terassit välkehtivät kullankeltaisina. Lumen aikaan palapeli muuttuu mustavalkoiseksi.

Longjin alueella valokuvaava on säiden armoilla. Usein laakson peittää vaihteleva sumukerros. Huipulla näkee tuskin eteensä, mutta pohjalla on lähes selkeää.

Internetissä on tuhansia kuvia riisiterasseista. Esimerkiksi Kuriositas-palvelu on koonnut hienon kokoelman näistä kuvista. Kannattaa vilkaista!

Ole oman laukkusi
kantaja

Kaksi vanhaa miestä ja kolme nuorta, perinteiseen asuun pukeutunutta naista kinasi siitä kuka saa kantaa lentolaukkuni neljällä eurolla majapaikkaan. Vähintään kaksi ihmistä oli kiinni laukun kahvassa koko ajan. Hermostuin hässäkästä ja tempaisin laukun itselleni ja heitin sen selässä olevan repun päälle ja lähdin marssimaan tietä ylös.

Kaksi nuorta yao-naista seurasi hetken, sitten toinen luovutti. Viimeinenkin luovutti puolen kilometrin päästä. Laukut pitää kantaa, sillä tässä laaksossa ei ole ajokelposia teitä. On vain kivettyjä polkuja, joista suuri osa on portaita.

Olimme riisiterasseilla Longjissä, Lohikäärmeen selkärangan laaksossa Etelä-Kiinassa, melko lähellä Vietnamin rajaa. Guilinin kaupungista vajaan parin tunnin bussimatkan päässä sijaitsevan Jinkengin laakson portilla tie päättyy. Maksettuamme 10 euron pääsymaksun olimme matkalla Tiantoun, Taivaanpään kylään, retkeilymajahotelliin.

Retkeilymajamme oli yksi korkeimmalla sijaitsevista majapaikoista. Kiipeäminen sinne kesti vajaan tunnin.

Lentolaukku painoi vain 10 kiloa, mutta jo ennen puolimatkaa se painoi ikävästi niskaa. Sisu enää antanut periksi maksaa sen kantamisesta. Meitä vastaan tulleesta retkeilymajan nuoresta, ylen ystävällisestä isännästä ei ollut kantoavuksi. Hän ilmoitti, että laukkujen kantaminen oli varattu pelkästään paikallisille yao-vähemmistön jäsenille.

Paluumatkalla toki käytin palkallista kantovoimaa.

Paikalliset asukkaat
eivät näe pääsymaksutuloja

Retkeilymajan isäntä oli han-kiinalainen, joka yritti saada bisnestään käyntiin yaojen asuttamassa laaksossa. Ilmeisesti se ollut kovin helppoa, sillä välillä olevan kylän ihmisistä kukaan ei suostunut tietämään missä hänen retkeilymajansa sijaitsi.

Retkeilymaja olisi voinut pitää myös ravintolaa, mutta sen asemasta isäntä ohjasi vieraansa naapuriin syömään. Hän kertoi meille, että kummassakin naapurissa on ravintola, mutta suositteli sitä selvästi huonompaa ravintolaa. Suhdetoimintaa varmaan.

Jinkengin laakson paikalliset asukkaat ovat kuulemma käärmeissään siitä, että heistä on tehty suuri turistinähtävyys, mutta rahat valuvat muualle. Ne menevät bussiyhtiöille, jotka kuskaavat päivittäin kymmeniä jollei satoja turisteja tai paikallishallinnolle, joka puolestaan pitää pääsymaksutulot itsellään.

Laakson turismi tuo kyllä tuloja paikallisillekin, vaikka suuri osa heistä elää edelleen riisinviljelystä ja kotitarvekasvatuksesta. Majoitus- ja ravintolapalvelut tuovat paikallisille tuloja puhumattakaan matkamuistojen myynnistä.

Rakentaminen on myös vilkasta. Rakennusmiesten ja -naisten lisäksi se työllistää kymmeniä hevosia ja muuleja ja niiden ajajia.

Kävelypakko tuo länsimaiselle vierailijalle ylimääräisen edun. Täällä on tilaa ja rauhaa, matkamuistojen myyjätkään eivät tuo tavaroitaan tyrkylle kovin usein.

Vuoren kylki
muuttuu kivitaloksi

Jinkengin (Kultalaakson) laakson rakenteilla olevista taloista lähes kaikki ovat puurunkoisia, mutta korkeimmalla rinteellä nousee 8-kerroksinen kivitalo. Rakennustyömaan läpi kulkeva yleinen polku tarjosi oivan tilaisuuden tarkastaa koko hanke.

Kiinalaiset työmiehet ja naiset, jotka elivät paikalla olevissa suurissa teltoissa, olivat muuttamassa vuorta betonitaloksi. Työmaan yläpuolella oli metalliränni, jota pitkin paikalle tuotiin paikallisesta kalliosta hakattua kiveä. Se hajotettiin käsivoimin pienemmiksi lohkareiksi, jotka syötettiin murskaimeen. Seuraavassa vaiheessa murskattu sepeli meni betonimyllyyn.

Betoniseoksen kuljettaminen kaksipyöräisellä kärryllä rakennushissiin ja ylös katolle näytti olevan naisten hommaa.
Katolla satsi kipattiin lattialle, josta pari miestä lapioi sen sankoihin. Täydet sangot ojennettiin ylös telineellä seisovalle miehelle, joka nosti lastin rintansa korkeudelle ja kaatoi pylväskehikkoon.

Toisessa päässä rakennuksen kattoa muurattiin betonipilareiden välille tiiliseinää. Rakennustelineet oli koottu bambuista, jotka oli köytetty yhteen. Lattiat oli tuettu valamisen ajaksi lukemattomilla suorilla ja käyrillä puupaaluilla.

Murskain ja betonimylly olivat sähkökäyttöisiä. Näkyvät sähkölinjat olivat kuin vanhanaikaiset jatkojohdot.

Se, mitä ei saatu paikallisesta vuoren rinteestä on pitänyt kuljettaa tänne hevosten selässä. Koko päivän ajan kaikki kulkijat, niin turistit kuin kyläläisetkin, jakoivat laakson halkovat polut ponin kokoisten hevosten ja muulien kanssa.

Betoniin tarvittava sementti on tullut hevosten selässä, samoin raskaat betonirautakiepit. Juhdat kuskaavat rakennukselle myös betonihiekkaa, sillä rinne koostuu enimmäkseen savimaasta. Ihmettelen vaan miten betonimylly ja murskain on saatu paikalle.

Itseohjautuvia
hevosia

Hevoset tunsivat reitin niin hyvin, ettei niitä tarvinnut ohjata ollenkaan. Usein hevosen ajaja käveli kymmeniä metrejä hevosen perässä. Jos hevonen pysähtyi nyhtämään ruohoa polun varresta, mies saavutti sen kehotti sitä lähes kohteliaalla pikkuruisen kepin kosketuksella. Ja joskus alaspäin palatessa hevonen oli niin kaukana ajajasta tai muista hevosista, että se näytti kuljeskelevan polulla ihan itsekseen.

Kyläläisten talot ja lukuisat majoituspaikat ja ravintolat oli lähes kaikki rakennettu betonilaatan päälle. Niissä käytettiin pyöreitä, melko järeitä runkopuita. Niitä yhdistävät lankut olivat korkeintaan neljän sentin paksuisia ja 25-30 senttiä leveitä. Muut puutavara olisin sitten paljon hentoisempaa. Näissä kolmi- ja nelikerroksisissa lautataloissa lattiat notkuivat, koko talo kaikui ja oksanreiästä näki pihalle tai naapurihuoneeseen.

Noiden rakennusten täytyy olla talvella sietämättömän kylmiä, sillä täällä voi olla lunta tammi-helmikuussa. Vastaavasti keskikesällä ne ovat varmaan kuumia.

Kiinan on
terassien maa

Menipä täällä Kiinassa melkein minne vaan niin törmää rinteisiin, joihin rakennettu terasseja.

Monin paikoin nuo terassit ovat jo jääneet pois aktiivikäytöstä. Näin on esimerkiksi Qingdaossa, jonka vuorten rinteillä törmää jatkuvasti kasvullisuuden valtaamiin terasseihin.

Tosin Qingdaossa harrastetaan edelleen myös terassiviljelystä. Useimmiten meren puolella olevilla terasseilla kasvatetaan vihreää Laoshan-teetä. Paikalliset kertovat auliisti, että Laoshan-tee on erityisen hyvää juuri sen takia, että teepensaat ovat alttiina mereltä nousevalle kosteudelle.

Kiinan tunnetuimmat terassit sijaitsevat eteläisissä maakunnissa, Yunnanissa ja Guangxissa. Täällä terasseilla viljellään enimmäkseen riisiä.

Ehkä kaikkein kuuluisimmat riisiterassialueet sijaitsevat juuri Longshengin tai Longjin alueella. Nimi viittaa Lohikäärmeen selkärankaan ja tulee siitä, että huipulta katsottuna laaksossa olevien terassien peittämien kukkuloiden jono muistuttaa lohikäärmeen selkärankaa, jossa yksittäiset terassit ovat sen suomuja.

Alimmilta riisialtailta ylimmille terasseille on korkeuseroa yli puoli kilometriä. Niiden rakentaminen on kestänyt vuosisatoja eikä se ole vieläkään loppunut. Laakson seinämiä kiertävät terassit muodostavat satoja kilometrejä pitkiä ylläpidettäviä viljelyalueita.
Ne ovat keskenään kontrolloidussa vesiyhteydessä, joten seinämiä ei voi päästää sortumaan, muuten koko kastelujärjestelmä menee epäkuntoon.

Pengerrykset tehdään
kiviperustukselle

Terasseja ei suinkaan kaiveta rinteeseen vaan ne rakennetaan siihen. Rakentaminen aloitetaan peruskivien asettelusta. Niiden taakse kuljetetaan soraa ja muuta karkeaa maa-ainesta, joka tampataan kiinteäksi. Sitten lisätään seuraava kivikerros ja sen taakse lisää täytemaata.

Kun terassin seinä nousee haluttuun korkeuteen, sen taakse jäävälle alueelle tuodaan savipitoista kasvumaata parinkymmenen sentin paksuinen kerros. Myös viimeinen kivikerros peitetään mullalla. Alue tampataan tasaiseksi.

Viljeltävän alueen kaato tehdään rinteeseen päin, mikä vähentää seinävalliin kohdistuvia paineita ja pienentää vahinkoja, jos seinä sattuu murtumaan.

Joskus peruskivet joudutaan raahaamaan paikalle kaukaakin. Joskus ne päästään louhimaan rakennettavasta rinteestä. Soran ja irtomaan kuljettamiseen paikalle käytetään vesivoimaa silloin kun se on mahdollista. Seinämän korkeus riippuu rakennettavan rinteen jyrkkyydestä. Monesti seinä on rakennettu yli kahden metrin korkuiseksi.

Veden ohjailu on riisiterasseilla olennaisen tärkeää. Huhtikuussa Jinkengin laaksossa oli runsaasti vettä saatavilla. Se ryöppysi alas monissa syvään uurtuneissa uomissa.

Monesti uomien pohjat oli vuorattu paksun bambuputken puoliskoilla tai leveillä kaarnapeitteillä. Monessa paikassa polun kiveys oli rakennettu suoraan puron päälle niin että kävellessä puro solisi jalkojen alla.

Kiinalaiset kehittivät
riisin vesiviljelyn

Riisin taimet istutetaan käsin veden peittämille terasseille. Taimia on kasvatettu erillisessä taimitarhassa 1-6 viikkoa.

Tämä antaa riisille etulyöntiaseman paikalle tunkevien rikkaruohojen suhteen. Kasvukauden aikana veden määrä terasseilla vähenee ja siinä vaiheessa kun riisi on tuleentunut kullankeltaiseksi, terassit ovat täysin kuivia.

Terassiviljelyssä maan muokkaamiseen käytetään härkiä, hevosia ja pieniä kaksipyöräisiä traktoreita.

Riisin vesiviljely ja taimien koulutus levisi Kiinasta ja Pohjois-Vietnamista Filippiineille pari tuhatta vuotta ennen ajanlaskumme alkua. Indonesiaan käytäntö levisi 1500-luvulla eaa ja Japaniin viimeistään 100 eaa. Riisiviljelyn historiasta ja terassien rakentamisesta kertoo muun muassa Newsfinder-palvelu.

Länsi-Intian ja Sri Lankan vesiviljely aloitettiin myös varhain, mahdollisesti jo 4500 vuotta sitten. Arvellaan, että Eurooppaan käytäntö levisi Aleksanteri Suuren sotajoukkojen palatessa noin 3000 vuotta sitten.