Pohjoisirlantilainen Kreikka
Kolumni
Pohjois-Irlanti on punta-alueelle yhtä paha taloudellinen riippakivi kuin Kreikka euroalueelle. Tai oikeastaan yhtä kevyt.
Vuosia sitten istuin Irlannin tasavallan edellisen tai sitä edellisen hallituksen ministerien kanssa illallispöydässä. Vapauduttuaan ulkomaalaisten toimittajien kanssa ilonpitoon, he alkoivat vitsailla, että "eihän sitä ikiriitaista Pohjois-Irlantia oikeasti kukaan halua" ja "onneksi se rasittaa brittitaloutta eikä meidän".
Tämä keskustelu käytiin tiukasti kirjanpidon ulkopuolella, mutta kun en enää edes muista minkä nimisiä nuo ministerit olivat, niin rikon tässä suruttomasti vaitiololupaukseni. "Heitä on nyt vaan jotenkin siedettävä, inhimillisistä syistä."
Pohjois-Irlannissa asuu kolmisen prosenttia koko Englannin puntaa käyttävän alueen väestöstä. Sen BKT-osuus jää kuitenkin selvästi alle kolmen prosentin, koska se kuuluu valuutta-alueen köyhimpiin osiin. Se on suhteellisesti samankokoinen kuin Kreikka euroalueella.
Pohjois-Irlannin BKT:stä 60 prosenttia tulee julkiselta sektorilta, kun punta-alueen keskiarvo on 43 prosenttia. Pohjoisirlantilaiset eivät toki itse maksa julkista sektoriaan, sillä sen julkinen kulutus on 40 prosenttia sen keräämiä veroja suurempi.
Kreikkalaisten tapaan he eivät kuitenkaan velkaannu, sillä rahat tulevat ison Englannin – ja etenkin Lontoon seudun – tuhdista kukkarosta.
Unionipuntakin
keikkuisi
Jos punta-alue olisi euroalueen tapaan itsenäisten valtioiden muodostama löyhä unioni, niin se olisi syvässä kriisissä. Pohjois-Irlanti olisi aikoja sitten ajautunut konkurssiin, kansainvälisen valuuttarahasto IMF:n elvytettäväksi tai sitten punta-alue olisi ottanut lusikan kauniiseen käteen ja todennut, että reuna-alueetkin on elätettävä.
Jos punta-alue olisi antanut Pohjois-Irlannin kaatua, seuraavaksi dominoefekti olisi uhannut koillista Englantia ja Walesia, jotka euromittakaavassa vastaavat suurin piirtein Portugalia ja Italiaa. Niiden jälkeen olisikin sitten ollut vuorossa paha paikka, väkiluvultaan maan kolmanneksi suurin osa, luoteis-Englanti, punta-alueen ikioma Espanja.
Jos kaikki nämä olisivat karahtaneet karille, niin kansainväliset sijoittajat vetäisivät jo innokkaasti pelimerkkejään pois Skotlannista, punta-alueen Ranskasta. Kaikkien muiden puntapoliitikkojen kiusaksi sen kansa on valinnut johtoonsa omapäisen nationalistin, Scottish National Partyn Alex Salmondin, Ranskan tulevan presidentin Francois Hollanden sosialistisen sukulaissielun.
∇ Mainos, artikkeli jatkuu alempana ∇
∇ Artikkeli jatkuu ∇
Yorkshire ja sen eteläpuoliset alueet – Hollanti, Suomi, Itävälta ym. – pysyttelisivät pienentynyttä punta-aluetta vetävän Lontoon ympäristön – siis Saksan – kyljessä, mutta kauhistelisivat pian isonveljen entistäkin mahtavammaksi kasvanutta suhteellista voimaa.
Köyhälistöstään puhdistunut punta vahvistuisi valuuttamarkkinoilla niin, että ydinalueidenkin kilpailukyky heikkenisi ripeästi.
Vain tiukka
liitto pelastaa
Punta ei kuitenkaan keiku, koska sen alueet ovat yhden yhtenäisen kirjanpidon ja veronkannon alla. Lontoon seutu elättää pohjoista Englantia ja Pohjois-Irlantia. Eivät lontoolaiset tilanteesta ihastuksissaan ole, mutta kyllä he tajuavat, että takamaista on heille hyötyäkin.
Mitä isomman liiton veturina jokin alue, maa tai kaupunki toimii, sitä suurempi sen oma vetovoima on. Raha valuu keskuksia kohti. Ne vetävät puoleensa yrityksiä ja yhteisöjä, jotka toimivat niistä käsin koko liiton alueella.
Kreikkalaisten elättäminen ei maksisi euroalueelle yhtään enempää kuin pohjoisirlantilaisten elättäminen punta-alueelle. Oikeasti sitä ei alueen hyvinvoivassa keskuksessa asuva veronmaksaja edes huomaa. Kreikka ja Pohjois-Irlanti ovat todellakin vain parin, kolmen prosentin talouksia omilla valuutta-alueillaan ja molemmat niistä hankkivat suurimman osan tuloistaan ihan itse.
Eurokriisin ratkaisu on taloudellisesti helppoa, mutta poliittisesti hyvin vaikeaa, hidasta ja kenties mahdotontakin. Ainoa kestävä ratkaisu on paljon, paljon nykyistä yhtenäisempi euroalue. Liittovaltio.
