Tynnyrit kumisevat, karavaani kulkee
Kehysriihen päälinjaus, valtiontalouden tasapainon palautus sekä menoja leikaten että veroja kiristäen oli taitavasti muotoiltu kompromissi. Valtiovarainministeri Jutta Urpilaisen, SD, johtama puolue lakkasi vastustamasta arvonlisäveron korotusta, kun pääministeri Jyrki Kataisen, KOK, ryhmä hyväksyi kaikkein korkeatuloisimpiin kohdistuneen tilapäisen veron korotuksen. Arvonlisävero on sekä talouden että valtion kannalta yksinkertaisin verotuksen muoto, se kohdistuu kulutukseen sen tekopaikalla, joten veron kierto on käytännössä mahdotonta.
Samalla vero on samansuuruinen osuus kaikesta kulutuksesta, joten sitä on mahdoton säädellä esimerkiksi porrastetun progression tarjoamien porsaanreikien kautta. Arvonlisäverokantoja säätelemällä hallitus voi puolestaan pyrkiä ohjaamaan kulutusta esimerkiksi kansanterveyttä tai ekologisuutta edistäviin suuntiin.
Tärkeintä on ehkä se, että arvonlisäveroa maksavat euromääräisesti eniten ne, jotka eniten kuluttavat eli suurituloiset. Vastaavasti myös pienempituloiset maksavat tätä veroa, toisin kuin palkkatuloistaan. Tänä vuonna ei alle 16 100 euron vuosituloista makseta valtiolle tuloveroa lainkaan.
Yli 100 000 euron vuosituloille asetettu tilapäinen lisävero on poliittisesti erittäin onnistunut veto. Vain ani harva yltää tällaisiin palkkatuloihin ilman että osa maksetaan pääomatuloina, eikä veron kokonaiskertymäksi odotetakaan kovin montaa miljoonaa.
Lisäveron symboliarvo on sen sijaan huomattavan tärkeä ainakin kahdelle hallituspuolueelle niiden pyrkiessä torjumaan opposition tunkeutumista pienituloisten äänestäjien suosioon.
Sopu löytyi
yllättävän helposti
Hallitus löysi yhteisen linjauksensa verraten helpon näköisesti ja vailla suurempaa julkisuuskohua. Kukaties talouden epävarma yleistilanne pakotti osapuolet tiukasti asialinjalle, vaikka vielä eduskuntavaalien alla tarjolla oli myös runsaasti erilaisia ruusuisia toiveita joko verotuksen koventamisen tai menojen karsimisen tarpeen jäämisestä pelättyä pienemmäksi.
Hallituksen neljä pienempää puoluetta olivat myös kiitettävästi ruodussa eivätkä yrittäneet kerätä irtopisteitä kehyksen yksityiskohdista.
Irtopisteiden keruu, ja julkinen keskustelu ylipäätään keskittyikin pääasiassa arvostelemaan puolustusministeri Stefan Wallinin, RKP, toimintaa. Keskustelun tai ajojahdin taso ei päätä huimannut, ja tulokset jäivät lähinnä tyhjien tynnyrien kuminaksi. Aiempi esitys siitä, että Dragsvikin varuskunta lakkautetaan ja kielilain turvaama ruotsinkielinen joukko-osasto siirretään muualle ensi vaalikaudella otetaan uudelleen tarkasteluun.
Wallinin tapauksen suurimmaksi merkitykseksi saattaa ajan mittaan osoittautua sen esiin tuoma Suomen kieliriitojen perinteinen lähtökohta. Yllättävän laajalle joukolle suomalaisia näyttää olevan joko uutinen, tai mahdotonta hyväksyä, se, että jotkut Suomen kansalaiset puhuvat äidinkielenään ruotsia.
Ehkä sitä Pisa-tutkimusten jatkuvasti kehuman peruskouluopetuksen tasoa olisi hyvä tarkistaa, ainakin kotimaan historian ja yhteiskuntaolojen osalta. Suomi on valtaosan tunnetusta historiastaan ollut osa Ruotsin valtakuntaa. Esimerkiksi Turkuun perustettu, venäläiskaudella Helsinkiin siirretty yliopisto oli kolmas Ruotsin valtakuntaan perustettu. Kaksi edellistä olivat Uppsalassa ja Tartossa.
Kaiken kaikkiaan kehysriihi antoi rohkaisevan kuvan hallituspohjan kyvystä tehdä merkittäviä päätöksiä. Tämä lisää luottamusta siihen, että poliittinen tilanne ja talouden kotimainen toimintaympäristö säilyvät vakaina.
Kun Euroopan finanssikriisi alkaa osaltaan näyttää laantumisen merkkejä lienee paikallaan siteerata keskustapuolueen johtoon pyrkivää emerituspoliitikko Paavo Väyrystä: Huonomminkin olisi voinut käydä. Jopa paljon huonommin.










