Päättäjät ja markkinavoimat laiskanläksyllä
Kolumni
Italian ja Kreikan hallitukset ovat vaihtuneet, ja maiden toivotaan palaavan – mieluiten mahdollisimman nopeasti – kurinalaisempaan talouspolitiikkaan. Kärjistäen voisi todeta kuoppaan ajautuneiden lakanneen kaivamasta, ainakin hetkeksi.
Etenkin Italialla on vahvat edellytykset nousta kuopasta, kunhan maan johtoon saadaan muustakin kuin omista eduistaan huolehtiva, markkinatalouden ehdot tunteva osaaja.
Kriisi on siis laantunut, edes hetkeksi, ja Espanjakin on saamassa uutta hallitusta joka välttänee toistamasta Italian virheitä.
Euroalueen päättävät tahot, käytännössä siis Saksan liittokansleri Angela Merkel ja Euroopan unionin komissio, ovat puolestaan osoittaneet kykynsä vastata jäsenmaiden toiminnasta koituviin haasteisiin. Vilkkaasti päiviteltyjen miljarditukien varjoon on jäänyt se, että asiansa kohtuullisesti hoitaneelle euroalueen valtaosalle on kriisin aikana turvattu edes jotenkin normaali talousympäristö.
Viime viikot on tuonut surullisella tavalla esiin sen, miten kansallisen tason poliittinen päätöksenteko huonoimmillaan sopii rajojen yli integroituneeseen talouteen ja yritystoimintaan.
Kreikan pääministeri Georgios Papandreou kuvitteli voivansa alistaa maalle myönnetyn apupaketin kansanäänestykseen, ja Italian viimeinkin eronnut pääministeri Silvio Berlusconi vetosi toistuvasti enemmistöönsä Italian kansallisessa parlamentissa.
Molemmat unohtivat, tai teeskentelivät unohtaneensa, poliittisen päätöksenteon perussäännön: kansallinen parlamentti voi vapaasti päättää toiminnastaan – mutta vain käytettävissään olevien resurssien rajoissa. Jos parlamentti päättää käyttää enemmän varoja kuin veroina kerää, erotus on lainattava jostakin, useimmiten pääomamarkkinoilta.
Velanotto rajoittaa
toimintavapautta
Velkaa ottaessaan parlamentti asettaa tulevan toimintansa markkinavoimien arvosteltavaksi, ja eri maiden valtionlainojen tuottonoteeraukset antavat reaaliaikaisen arvion niiden talouspoliittisten linjausten kestävyydestä.
Valtioiden suurimmat velkojat, käytännössä eri maiden eläkejärjestelmät, ovat vastuussa varantojensa arvon säilyttämisestä, ja pyrkivät irti sijoituksista, joiden arvon kokevat jostain syystä uhanalaiseksi. Kun joukkolainoja myydään jälkimarkkinoille, niiden arvo laskee ja niiltä vaadittava sijoitustuotto nousee.
Valtion suvereeniin päätösoikeuteen vetoaminen ei ole mitenkään uutta tai erikoista. Sitä onnettomampaa on siihen vetoajien kyvyttömyys ymmärtää markkinatalouden todellisuutta. Markkinavoimat – siis pääosin eläkejärjestelmät – ovat aina poliittisesti puolueettomia ja tavoittelevat vain omaa, siis eläkesäästäjiensä ja muiden asiakkaidensa, etua.
Se, että markkinavoimat suhtautuvat myönteisemmin joidenkin puolueiden vaalimenestykseen kuin toisten, johtuu puolueiden omasta aiemmasta käytöksestä ja linjauksista.
Avokätiset velkaelvyttäjät ovat rahoittajilleen suurempi riski kuin talouden pitkän aikavälin kantokyvyn apostolit. Tilapäisiksi aiotut elvytystoimet ovat liian usein muuttuneet saavutetuiksi eduiksi, joita on myöhemmin poliittisesti hankala trimmata.
Markkinavoimat myös ymmärtävät talouden lakeja: velanoton voimakas kasvu taantumassa ei ole uhka maan velanhoitokyvylle, jos maan velkamäärä ei uhkaa nousta hallitsemattoman suureksi.
Kotimaiset velkojat ovat myös ulkomaisia pitkämielisempiä, koska niillä on merkittävästi pienempi valuuttakurssitappioiden mahdollisuus. Siksi Japanin korkotaso on pysynyt pitkään yhden prosentin tuntumassa: valtio lainaa kotimaasta, ja silti pääomaa riittää vientiinkin. Italiakin lainaa, toisin kuin esimerkiksi Ranska, pääosin kotimaasta.
Suomi ja Saksa
näyttäneet mallia
∇ Mainos, artikkeli jatkuu alempana ∇
∇ Artikkeli jatkuu ∇
Suomi opetteli tätä läksyä kantapään kautta 1991–1995, kun Esko Ahon hallitus elvytti minkä kykeni.
Vuonna 1992 kolmannes valtion menoista katettiin lainalla. Tuolloin useat tahot vaativat laajamittaista lisäelvytystä menoleikkausten sijasta.
Ongelmana oli lainan saatavuus. Vuonna 1991 valtio maksoi kolmen vuoden lainaerästä runsaan 13,8 prosentin korkoa. Tässä tilanteessa valtiovarainministeri Iiro Viinasen pääosin yksin läpi ajamat säästöpäätökset nousivat valtion velanhankinnan tärkeimmäksi perustekijäksi, ja niiden hedelmät alkavat nyt tuleentua. Suomen lainakorot kehittyvät Saksan eikä esimerkiksi Italian tai Ranskan tahtiin.
Saksa puolestaan toteutti joukon kilpailukyvylleen keskeisiä uudistuksia itsekseen, ilman markkinavoimien ohjausta. Palkkasopimista siirrettiin yrityksille, ja kiinteiden korotusten sijaan alettiin soveltaa tulospalkkausta, toisin sanoen palkkaa maksettiin sen mukaan, miten sitä oli ansaittu.
Tämä on paitsi parantanut yritysten valmiutta toimintojensa muutoksiin myös vähentänyt irtisanomisten tarvetta. Heikomman tuloskehityksen sattuessa palkkoja maksetaan vähemmän.
Saksa toteutti uudistuksensa, koska ymmärsi, että se ei muuten juuri hyödy yhteisvaluutan kasvattamista sisämarkkinoista. Muut euromaat sen sijaan keskittyivät nauttimaan matalampikorkoisen pääoman kasvaneesta saatavuudesta, ja etenkin Ranska hukkasi hintakilpailukykynsä verraten nopeasti.
Markkinavoimat saavat luonnollisesti kantaa osansa tästä erehdyksestä; ne luulivat ainakin jonkin aikaa yhteisen valuutan poistaneen jäsentalouksien välisistä eroista johtuvat riskit. Kreikkalainen, italialainen tai ranskalainen työntekijä eivät muuttuneetkaan rahaliitossa tuottavuudeltaan ja toimintavarmuudeltaan yhtään saksalaisemmiksi.
Muistutus
markkinavoimille
Markkinavoimat ovat nyt saaneet muistutuksen maiden välisistä eroista. Poliittisille päättäjille on puolestaan muistutettu, että aivan kaikki päätökset eivät ole etenkään talouden taantuman aikaan markkinoiden arvion mukaan oikeita. He ovat myös saaneet havaita, että itsenäisen päätöksenteon kääntöpuoli on vastuu päätösten seurauksista.
Markkinavoimia on helppo syyttää poliittisesti epämiellyttävistä päätöksistä. Yhtä loogista olisi moittia vaikkapa painovoimaa siitä, että lehdet putoavat raitiovaunukiskoille ja sotkevat liikenteen.
Ilman markkinavoimia voi toimia vain sellainen talous, jossa ei käydä lainkaan kauppaa. Kreikan ja Italian uudet hallitukset muistanevat tämän, ainakin jonkin aikaa. Samalla EU on saanut perustan järjestelyille, jotka vaikeuttavat kriisien uudistumista ja mallin niiden vaikutusten rajoittamiseksi.
Seuraava kriisi aiheutuukin sitten jostain muusta, nyt vielä ennakoimattomasta syystä. EU-päättäjien osoittama toimintakyky lupaa kuitenkin unionin säilyvän edelleen edes jotenkin toimivana kokonaisuutena – ei välttämättä hyvin tai EU-fobisille änkyröille sopivalla tavalla toimivana.
Lisää Aiheesta
