Europopulistit rakensivat kriisin

Kun joku erehtyy kritisoimaan suomalaisen valtaeliitin hanketta, saa hän nopeasti niskaansa populistin viitan. Populistiksi leimaamisesta on tullut eräänlainen eliitin normikäyttäytyminen, jolla päättäjät tekevät kriitikosta näppärästi typeryksen näköisen urputtajan, jonka puheita ei kannata kuunnella. Näin eliitti toimii, vaikka hätä olisi tullut omiin housuihin itse tehtyjen superpopulististen tekojen seurauksena.

Sama kaava on toistunut jälleen eurokriisin aikaan. Koko euroalue on nimittäin kriisissä siksi, että euro synnytettiin aikanaan uskomattoman populistisen poliittisen intohimon vallassa. Arvostettujen kansainvälisten ekonomistien varoitukset kaikuivat kuuroille korville, kun poliittinen idea eurosta piti ajaa väkisin pyssyyn.

Etenkin brittiläiset ja amerikkalaiset ekonomistit varoittivat, että valuutta on talouden peilikuva eikä euroalueen erilaisilla talouksilla voi olla samanlaista peilikuvaa. Tähän kritiikkiin vastattiin, että euro ja vakausjärjestelmä ajavat taloudet samannäköisiksi.

Mutta kävikin juuri toisinpäin. Heikoimmat euromaat saivat Saksan siivellä lainaa enemmän ja edullisemmilla ehdoilla kuin ne olisivat voineet ottaa oman valuutan aikaan. Euro ajoi siis talouksia entistäkin kauemmaksi toisistaan.

Populismi kukki
synnytyksessä

Eurokätilöihin kuulunut Paavo Lipponen kritisoi muutama päivä sitten jälkiviisaasti, että valvontakoneisto on ollut liian löysä. Keskeinen ongelma on kuitenkin se, että varoituksiin ei suhtauduttu vakavasti silloin, kun niitä olisi pitänyt kuunnella. Jälkeenpäin on lapsellista valittaa, että järjestelmä on hyvä mutta ihmiset ovat olleet epärehellisiä ja lepsuja. Vain suomalainen voi olla niin naiivi, että kuvittelee 16 maan liitossa kaikkien olevan ryhdikkäitä ja rehellisiä.

Suomalaisten europopulistien puolustukseksi voi kyllä todeta, että etenkin meillä eurokriitikoiden etunenässä loistivat sellaiset poliitikot, joita saattoi hyvällä syyllä pitää suorastaan Eurooppa-vastaisina.

Esimerkiksi Esko Seppäsen ja Paavo Väyrysen omat vahvuudet olivat tuohon aikaan enemmänkin rupla-liitossa kuin euroliitossa. Siksi eurostakin syntyi suomalaiseen tapaan keskustelun sijaan väittely, jossa osapuolet huusivat toistensa ohitse.

Kansalle euro myyttiin käsittämättömän populistisella hokemalla, että “eikö se olisi mukava matkustaa Kreikkaan, kun ei pitäisi vaihtaa valuuttaa.” Voimia pantiinkin enemmän euron myymiseen kuin kestävän euron rakentamiseen.

Kaaoksen keskellä on helppo todeta, että aikanaan olisi pitänyt ohjata ensin talouksia yhteen suuntaan ja ottaa euro vasta sen jälkeen käyttöön. Malttamattomilla poliitikoilla ei kuitenkaan ollut aikaa rakentaa ensin perustuksia, vaan he ryhtyivät heti talon tekemiseen. Hyvä idea pilattiin siis aikanaan populismilla ja kiireellä.
 
Onko markkinoilla
luottamusta?

Jos päättäjät olisivat aikanaan kuunnelleet kansainvälisiä ekonomisteja, olisi ongelmia voitu ehkä ainakin osittain estää. Kun ongelmat on rakennettu, niiden korjaaminen on vaikeampaa. Vakautta on vaikea saavuttaa, kun laiva uppoaa. Rauhaa on työlästä rakentaa, kun sota on syttynyt. Tämän tosiasian kanssa painivat tämän päivän päättäjät, joista valtaosa oli kakkosketjussa euron synnyn aikaan.

Vaikka jyrkikataiset ja muut eivät olleet rakentamassa euroa, kantavat hekin vastuuta siitä, että eivät ole toimineet heikon järjestelmän remontoimiseksi. Jopa ryhdikkäinä pidetyt maat ovat itsekin eläneet yli varojensa. Siksi rahamarkkinat ovat hermostuneet.

Mutta eivät rahamarkkinatkaan ansaitse sitä hehkutusta, jota markkinoiden älykkyyttä kuuluttavat ylipapit ylläpitävät. Niin sanotut markkinat ovat lainanneet sokean näköisinä rahaa maille, joiden luottokelpoisuuden takuuna on ollut nopeasti pilaantuvaa fetaa. On tosin vaikea sanoa, ovatko markkinat tehneet niin viisauttaan vain tyhmyyttään.

Suurten summien lainaaminen on tyhmyyttä, jos velallisena on maksukyvytön ihminen. Mutta kun velallinen on valtio, muuttuu tilanne. Erityisen paljon tilanne muuttuu, jos lainanottaja on eurovaltio.

Markkinat ovat voineet luottavaisin mielin laskea, että muut maat pelastavat maksukyvyttömän euromaan. Siksi markkinoilla on ollut käsissään varma rahasampo, joka on tuottanut poikkeuksellisen korkeaa riskitöntä korkoa.
 
Olivatpa markkinat olleet tyhmiä tai ahneita, ei niitä kuitenkaan voi pitää hyvinä pelin ohjaajina. Siksi on tuntunut suorastaan koomiselta kuunnella, kun eturivin poliitikot ovat kuuluttaneet, että nyt täytyy ansaita markkinoiden luottamus. Kun katselee suurten amerikkalaispankkien ja luottoluokittajien track recrodia, tuntuu synniltä lausua samassa virkkeessä sana luottamus. Luottamuksen sijaan niiden cv:stä  löytyy pitkä lista Enronin kaltaisia katastrofeja.

Kyseessä on joukko ahneita pelureita, joiden luottamusta ainakaan minä en janoaa. Jopa Yhdysvalloissakin on lakattu rukoilemasta näiltä luottamusta. Sen sijaan siellä tutkitaan nyt oikein viranomaisvoimin, ansaitsevatko suuret pankit kansan luottamuksen.