Eurokriisi ei ole vain tuhlaajamaiden syytä

Saksan ja Suomen kaltaiset vähiten velkaiset euromaat panevat parhaillaan velkaisimpia euromaita yksin vastuuseen eurokriisin syistä ja seurauksista.

Vallitsevan tulkinnan mukaan euroalueen ylivelkaiset reunavaltiot Kreikasta Irlantiin ovat itse aiheuttaneet alijäämänsä, velkaantumisensa ja lopulta myös velkakriisinsä.

Niinpä muut euromaat ja EU panevat kriisimaat yksin selvittämään sotkunsa.

Euroalueen heikoimmilta mailta vaaditaan kesken ankaran taantuman erittäin mittavia julkisen talouden kiristystoimia. Toistaiseksi sovitut Kreikan ja Irlannin "pelastuspaketit" jopa kasvattavat maiden ennestäänkin mahdotonta velkakuormaa.

Yksipuolinen tulkinta eurokriisin syistä ja seurauksista on kuitenkin väärä ja epäoikeudenmukainen. Ja mikä pahinta, väärä tilannearvio johtaa vääriin toimiin – ja ajaa kriisimaita ja mahdollisesti koko euroaluetta ojasta allikkoon.

Tällaiseen "kerettiläiseen" tulkintaan on päätynyt japanilaisen sijoituspankin Nomuran kuvia kumartelematon, mutta kautta maailman arvostettu pääekonomisti Richard Koo.

Hänen mukaansa eurokriisi on suoraa seurausta euron rakennevirheistä, ja lisäksi hänestä kriisi on aivan yhtä paljon ellei vielä enemmän Saksan syytä kuin nyt velkoihinsa hukkuvien varsinaisten kriisimaiden omaa syytä.

Siipeilijöitä vai
uhrilampaita?

Eurokriisin siemenet kylvettiin samalla hetkellä, kun euro otettiin käyttöön runsaat kymmenen vuotta sitten. Näin arvioi Nomuran Richard Koo, joka on varoittanut rahaliiton rakennevikoihin liittyvistä riskeistä suunnilleen euron käyttöön ottamisesta asti.

Koo laati pian Kreikka-kriisin kärjistyttyä ja EU:n kriisitoimien alettua laajan euroanalyysin viime kesäkuussa. Hän varoitti euromaita toistamasta Japanin talouspolitiikan pahimpia virheitä.

Sittemmin julkaisemissaan katsauksissa Koo on todennut varoitusten kaikuneen kuuroille korville. Euromaat eivät pelkästään toista Japanin pahimpia talousvirheitä, vaan pahentavat asiaa lisäksi joukolla aivan omia "järkyttäviä" virheitä.

Euroalueen ja EU:n kriisiajan talouspolitiikka perustuu Koon tutkimusten valossa eurokriisin syiden ja seurausten mahdollisimman kattavaan väärinkäsitykseen.

Pelkistäen Koon analyysiä tulkiten voinee väittää, että nyt velkakriisin syöveriin suistuneet heikoimmat euromaat ovat ennemmin rahaliiton vahvimpien maiden, kuten Saksan, uhrilampaita kuin vahvempiensa kustannuksella eläviä siipeilijöitä.

Kolme syytä
eurokriisiin

Tulkinta heikoimpien euromaiden uhraamisesta perustuu euroalueen koko runsaan kymmenen vuoden mittaiseen talouskehitykseen, ei vain parin kriisivuoden havaintoihin.

Kreikan, Irlannin, Portugalin, Espanjan ja Italian taloudet ovat kiistatta ylivelkaantuneita, sitä ei Koo yritä kiistää. Sen sijaan hän kiistää ylivelkaisuuden olevan vain noiden maiden omaa syytä.

Ylivelkaantumiseen ja alijäämien paisumiseen johti Koon mukaan kolme syytä yli muiden, eikä mikään niistä ollut puoliksikaan kriisimaiden omaa perua:

Ensimmäinen syy oli rahaliiton keskuspankin EKP:n yhden koon korkopolitiikka, joka oli Saksan talousvaikeuksien takia etenkin nopean kasvun reunamaiden oloihin aivan liian matala.

Toinen syy oli Saksan silloisen taantuman oloihin aivan liian kireä talouspolitiikka, joka pakkasi pankkeihin valtavasti "ylimääräisiä" säästöjä syötettäväksi korkeapaineella nopeamman kasvun reunamaihin keinotekoisen halpoina asunto- ja kulutusluottoina.

Kolmas syy oli kahden ensimmäisen yhdistelmänä syntynyt euromaiden välisen kaupan tasapainohäiriö, joka heilautti Saksan hirmuiseen ylijäämään ja painoi reunavaltiot railakkaisiin alijäämiin.

Euro vei estot
velkajuhlilta

Nomuran Richard Koon mielestä on kyseenalaista, että Saksan talouspolitiikan johto nyt arvostelee pienempiään yli varojen elämisestä ja talouspolitiikan kurittomuudesta.

Arvostelun asemesta Saksan pitäisi myöntää, että ilman nyt pinteessä olevien maiden alijäämiä ja velkaantumista se olisi aiemmin itse ollut aivan yhtä pahassa liemessä.

Koo muistuttaa, että Saksa oli euron käyttöönottamisen aikoihin heikossa kunnossa. Sillä oli takanaan erittäin kallis Itä- ja Länsi-Saksan yhdistyminen ja lisäksi runsaasti pääomaa ja yksityisiä säästöjä tuhonnut teknokupla.

Saksan talousvaikeudet olivat Koon mukaan keskeinen syy sille, että EKP painoi pian euron käyttöön ottamisen jälkeen koko euroalueen korkotason historiallisen matalaksi.

Nyt pinteessä olevat reunavaltiot eivät kärsineet teknokuplasta saati sen puhkeamisesta yhtä raskaasti kuin Saksa. Niille euroaika ja EKP:n yhteinen "saksalainen" korkotaso tiesi muutenkin railakasta korkojen laskua.

Euro poisti valuuttariskin euromaiden väliltä, EKP poisti korkoerot ja lisäksi pankkisääntely määritteli eurovaltiot pankeille virallisesti riskittömiksi sijoituskohteiksi.

Niinpä ei ollut Koon mielestä ihme, että reunavaltioiden ulkomaiselle velkaantumiselle – tai saksalaispankkien riskinotolle reunamaissa – ei ollut pienimpiäkään pidäkkeitä.

Ilman euroa nyt ylivelkaiset euromaat eivät olisi Koon tulkinnan mukaan edes kyenneet sellaisiin velkajuhliin, joihin euro, EKP:n korkopolitiikka ja saksalaispankit ne houkuttelivat.

Velkajuhlat
Saksan onni

Ilman euroa ja ilman pienten euromaiden velkavetoista ja alijäämäistä kasvua olisi myös Saksan vahvistuminen nykyisenlaiseksi talousmahdiksi voinut jäädä väliin. Koon analyysien perusteella Saksalle olisi ilman reunavaltioiden velkajuhlia voinut käydä köpelösti.

Nyttemmin euroalueen voimakkain talousmahti oli hänen mukaansa suuressa vaarassa suistua aivan samanlaiseen velkadeflaatioon, johon se nyt pakottaa heikompiaan.

Saksa nousi 1990-luvun taantumastaan erittäin voimakkaan viennin kasvun ansiosta. Suurimman osan ulkomaankauppansa ylijäämistä Saksa kokosi viennillä muihin euromaihin – ja ennen kaikkea nyt tuhlailusta moittimiinsa velkamaihin.

Kriisimaiden velkavetoiset asunto- ja kulutusjuhlat olivat Koon mukaan tärkein syy siihen, että Saksa sai oman taloutensa tolpilleen. Hän sanoo suoraan, että juuri Saksa on kaikista euromaista eniten hyötynyt eurosta.

Saksan välttyminen omalta asuntokuplalta ei ollut Koon mielestä suinkaan osoitus saksalaisesta maltista ja kurinalaisesta talousjärjestä, vaan sattumaa. Ennemmin kyse oli siitä, että teknokuplan puhkeaminen vei pitkäksi aikaa saksalaisten halut ja kyvyt osallistua minkäänlaisiin velkajuhliin.

Japanin tietä
tasetaantumaan

Nomuran Richard Koo on vain yksi talouden tarkkailija muiden joukossa, ja lisäksi häntä voinee luonnehtia eräänlaiseksi talouden toisinajattelijaksi. Hänenkin tulkintansa ovat tulkintoja, eivät välttämättä tosiasioita.

Silti – tai osin juuri siitä syystä – kansainväliset suursijoittajat lukevat huolellisesti ja tarkkaavaisesti kaiken, mitä hän kirjoittaa. Häntä kuuntelevat myös keskuspankkiirit ja talouspolitiikan päättäjät kautta maailman.

Koon nauttima arvostus perustuu pitkälti hänen perinpohjaisiin tutkimuksiinsa ja ennakkoluulottomiin johtopäätöksiinsä Japanin talouden "kadotettujen vuosikymmenten" syistä ja seurauksista.

Japanin talous on ollut 1980-luvun hirmuisen velkakuplan puhkeamisesta lähtien liisterissä, jota Koo kutsuu tasetaantumaksi (balance sheet recession). Tuon liisterin keittämistä ja siihen juuttumista hän kuvaa seikkaperäisesti kirjassaan Holy Grail of Macro Economics (Taloustieteen Graalin malja).

Tasetaantumalla hän tarkoittaa tavanomaista talouden taantumaa vaikeampaa koettelemusta, jota pitkittää ja pahentaa yksityisen talouden määrätietoinen pyrkimys velkojen kuolettamiseen.

Japania Koon kuvaama tasetaantuma on koetellut kaksi vuosikymmentä, ja nyt hän arvelee Länsi-Euroopan ja todennäköisesti myös Yhdysvaltojen olevan aivan samalla tiellä.

EU pahentaa Koon mukaan omaa tasetaantumaansa aloittamalla julkisen talouden ankarat kiristystoimet ennen aikojaan.

Julkisen talouden pitäisi hänen mukaansa päinvastoin rohkeasti jatkaa elvytystoimiaan niin kauan kuin yksityinen talous kiristää omaa vyötään. Julkisen talouden vyönkiristysten aika on hänen mielestään vasta myöhemmin, kun yksityinen talous on taas kunnolla tolpillaan.

Erityisesti Koo on huolissaan euroalueen kriisimaiden näkymistä.