Pelko yllyttää kultakuumetta

Kullan unssihinta ylitti perjantaina maailman kultapörsseissä ensimmäisen kerran 1 300 Yhdysvaltain dollarin rajan. Kymmenen vuotta sitten yksi unssi maksoi 250 dollaria.

Nyt onkin houkuttelevaa kysyä, onko kulta jo liian kallista ja unssihinnassa kenties jo kultakupla.

Kysymys on mahdottoman vaikea. Yhtä hyvin perustein voi kysyä, onko kulta sittenkin yhä edullista ja nousu vasta aluillaan.

Vastausta kumpaankaan kysymykseen on turha etsiä kullan unssihinnasta tai sen muutoksista. Ne eivät sellaisenaan paljasta kullan mahdollista yli- tai aliarvostusta.

Kultamarkkinoilla hinta noteerataan yleensä Yhdysvaltain dollareina yhtä unssia kohti. Kultakaupan yksikkö on niin sanottu troy-unssi, joka on noin 31,1 grammaa.

Edellinen kultakuume
kiihtyi maaniseksi

Viimeksi kultamarkkinoilla nähtiin pesunkestävä ja lopulta maaniseen ostokiihkoon päättynyt kupla 1970-luvun lopussa.

Edellinen kultakupla huipentui vuonna 1980, kun unssihinta oli vuosikymmenessä yli 25-kertaistunut ja viimeisen maniavuoden aikana yli kaksinkertaistunut.

Tuolloin kulta kävi hetkellisesti yli 800 dollarissa unssilta – ennen kuin se uupui kolme vuosikymmentä kestäneeseen laskuun.

Muutaman viime vuoden tapahtumat kultamarkkinoilla oireilevat kultakuumeesta, mutta 1970-luvun loppuvuosien veroisesta maanisesta kiihkosta ei ainakaan vielä näy merkkejä.

Jos unssihinta olisi vuosikymmenessä noussut edes suurin piirtein yhtä raivoisasti kuin 1970-luvun maniassa, yksi unssi maksaisi nyt suunnilleen 6 000 dollaria. Näin ei kuitenkaan ole asian laita.

Maailma ja kultamarkkinat ovat nyt toisella tolalla kuin 1970-luvulla.

Paljon on toisin,
mutta ei kaikki

Ennen 1970-luvun kultakuumeen alkua Yhdysvallat oli viimeisenä mahtimaana irrottanut valuuttansa kultakannasta, keskuspankkien rahapolitiikka oli kevyen kevyttä ja reaalikorot negatiivisia kautta vapaan maailman.

Kylmä sota ja öljykriisit kiristivät kansainvälistä tunnelmaa äärimmilleen, ja yhä useampi sijoittaja ryhtyi tosissaan epäilemään dollarin tulevaisuutta. Pelko taalan tuhosta lietsoi kultakuumetta, joka lopulta yltyi maniaksi.

Kulta ei ole sitten 1970-luvun alun ollut virallisesti niin sanottu monetaarinen metalli, eikä kultamarkkinoilla ole neljään vuosikymmeneen koettu vastaavaa mullistusta kuin Yhdysvaltain päätös luopua dollarin kiinteähintaisesta kultakytköksestä.

Öljy maksaa nyt enemmän kuin kummassakaan 1970-luvun öljykriisissä, mutta keskuspankkien huolena on ankaran velkakriisin ja taantuman jäljiltä ennemmin liian hidas kuin liian nopea inflaatio.

Kylmä sota on historiaa, joskin maailman (ja kultamarkkinoiden) huolena on iso joukko muita selkkauksia ja kansainvälisiä jännitteitä.

Mutta kaikkein tärkein kultamarkkinoiden taustatekijä on palannut ennalleen: keskuspankkien rahapolitiikka on kevyen kevyttä, niin sanottu likviditeetti yltäkylläisen runsasta ja reaalikorot kautta maailman negatiiviset.

Aloittaako Fed uudet
kevennystoimet?

Viime viikkoina kullan hinta on noussut sitä korkeammalle mitä varmempina markkinat ovat pitäneet Yhdysvaltain keskuspankin rahapolitiikan uusia, niin sanotun kvantitatiivisen kevennyksen toimia.

Käytännössä näiden rahapolitiikan poikkeuksellisten kevennystoimien veikataan tarkoittavan, että Fed ryhtyy uudestaan ostamaan Yhdysvaltain liittovaltion velkakirjoja.

Sama veikkaus olettaa, että Fed rahoittaa nuo velkakirjaostonsa yksinkertaisesti rahan tarjontaa lisäämällä – eli uusia dollareita painamalla.

Peruste näille veikkauksille on Yhdysvaltain taloutta edelleen vaivaava deflaation uhka ja pelko talouden lipsumisesta uuteen taantumaan.

Toinen peruste veikkauksille on Fedin halu heikentää dollarin arvoa suhteessa muihin päävaluuttoihin.

Keskuspankit pyrkivät
heikentämään rahaa

Kultasijoittajat ovat vuosia perustelleet kultaostojaan epäluulolla keskuspankkeja ja niin sanottua paperirahaa kohtaan. Ne ovat epäilleet keskuspankkien ja hallitusten vaivihkaa heikentävän rahan arvoa inflaation avulla.

Nyt tuota samaa epäluuloa ei tarvitse perustella keskuspankkien vaivihkaisilla tai peitellyillä pyrkimyksillä, vaan päinvastoin keskeiset keskuspankit ovat täysin avoimesti julistaneet aikeensa.

Mallia on näyttänyt Yhdysvaltain Fed, jonka johto on pääjohtaja Ben Bernankea myöten useita kertoja tämän ja edellisen talouskriisin kuluessa toistanut tekevänsä kaiken tarvittavan deflaation torjumiseksi.

Bernanken määritelmien mukaan keskuspankin ponnistelut deflaation torjumiseksi merkitsevät kaikkia tarvittavia toimia rahan kotimaisen ja tarvittaessa myös kansainvälisen ostovoiman heikentämiseksi.

Fed tekee kaikkensa saadakseen aikaan inflaatiota ja on hyvillään, jos samalla dollari heikkenee. Muilla keskeisillä keskuspankeilla on pääpiirteissään samansuuntaisia tavoitteita, joskin kukin keskuspankki yrittää samaa omalla rahallaan.

Dollareita syntyy nappia
painamalla, kultaa ei

Keskuspankkien toimet ovat kultamarkkinoiden ja kullan unssihinnan kehitykselle olennaisen tärkeitä, ehkä jopa ratkaisevia.

Tämä johtuu yksinkertaisesti siitä, että kullan hinta noteerataan aina jonkin maan valuutassa. Yleisin kullan noteerausvaluutta on Yhdysvaltain dollari.

Noteerausvaluutasta riippumatta kullan unssihinta on aina kahden muuttujan suhdeluku, joka karkeasti pelkistäen muuttuu yhtä herkästi kumman tahansa muuttujan kysynnän ja tarjonnan muutoksista.

Muutokset erityisesti maailmalla liikkeessä olevien dollareiden määrässä ovat ehkä tärkein kullan hintaa heiluttava tekijä. Fed voi kasvattaa dollareiden tarjonnan vaikka kaksinkertaiseksi nappia painamalla.

Kultaa sen sijaan ei synny nappia painamalla eikä muillakaan tunnetuilla keinoilla, vaan joka ikinen maankuoren kultahippu on löydettävä, kaivettava ja jalostettava ennen kuin se muuttuu kultamarkkinoiden tarjonnaksi.

Tähän mennessä kultaa on kaivettu maan uumenista yhteensä noin 150 000 tonnia. Kaivosteollisuuden vuotuinen tuotanto on viime vuodet vaihdellut 2 000 ja 2 500 tonnin välillä.

Kaikki "alkutuotannon" jälkeinen kaupankäynti koru- ja elektroniikkateollisuuden sekä keskuspankkien, liikepankkien, keinottelijoiden ja sijoittajien kesken liikuttelee jo kaivettua kultaa holvista toiseen.

Etenkään korukysynnällä ei ole olennaista vaikutusta kullan unssihintaan. Korumarkkinat mukautuvat kullan hintaliikkeisiin eikä päinvastoin. Koruihin käytettävä rahamäärä kehittyy tasaisemmin suhdanteiden mukaan kuin koruina ostettava kultamäärä.

Onko kulta ennemmin
vakuutus kuin sijoitus?

Veikkaukset keskuspankkien yhä kevyemmän ja yhä kokeellisemman rahapolitiikan vaikutuksista dollarin ja muiden niin sanottujen paperirahojen arvoon ovat omiaan kohottamaan kullan hintaa.

Kansainvälisten suursijoittajien arvostama analyysiyhtiö Capital Economics muistuttaa tuoreessa kultaraportissaan, että kultaunssi on aina vain sen arvoinen kuin joku suostuu siitä maksamaan.

Minkäänlaista osingon tai koron kaltaista tuottoa kullasta ei ole herunut milloinkaan eikä heru vastaisuudessakaan.

Edes kullan reaaliarvosta ei ole takeita.

Kullan pitäisi nousta pitkälti yli 2 000 dollariin ennen kuin reaalihinta saavuttaisi vuoden 1980 kuplahinnan. Kullan puntahinta on reaalisesti nyt suunnilleen sama kuin 700 vuotta sitten mutta noin puolet matalampi kuin 500 vuotta sitten.

Capital Economics arvioi, että varsinkin inflaation tuntuvaan kiihtymiseen tukeutuvat kullan hintaveikkaukset voivat mennä vipuun. Yhtiön mukaan kullan hintakehitys ilmentää todennäköisesti jo liiankin innokkaita inflaatio-odotuksia.

Sen sijaan yhtiö ei kiistä kullan houkutusta eräänlaisena vakuutuksena inflaatiota todennäköisempien kriisien varalle.

Kullan kaltaisen vakuutuksen tarvetta voi yhtiön mukaan ilmaantua parin lähivuoden aikana esimerkiksi eurovaltioiden velkakriisin kärjistymisestä tai Kiinan ja Yhdysvaltain välisen kauppasodan uhasta.