Tätä menoa keskuspankit ja valtiot tuhoavat rahan

Euroalueen EKP, Yhdysvaltain Fed ja muut keskuspankit takaavat rahajärjestelmän ja rahan vakauden, ja sitä kriisiaikaiset tukitoimetkin varmistavat, kuuluu virallinen totuus.

Vai onko sittenkin toisinpäin: koituvatko keskuspankkien hillittömät kriisitoimet lopulta euron ja dollarin kaltaisen "paperirahan" ja siinä sivussa nykyaikaisen rahajärjestelmän tuhoksi?

EKP ja Fed ovat parin viime viikon aikana antaneet tuoretta aihetta moisiin kysymyksiin lupaamalla ryhtyä vaikka rajoittamattomiin tukitoimiin.

Tähän mennessä viisi mahtavinta keskuspankkia, Fed, EKP, Japanin BoJ, Kiinan PBoC ja Britannian BoE, ovat viiden kriisivuoden kuluessa yhteensä kasvattaneet taseitaan yli 6 000:ta miljardia euroa vastaavalla rahamäärällä.

Ja lisää rahaa tulee vaikka rajattomasti, jos tarvis vaatii. Tahtoo sanoa, jos talous uhkaa muuten taantua liiaksi, jos yleinen hintakehitys uhkaa muuten painua deflatoriseen laskuun tai jos valtioilla tekee muuten liian tiukkaa hoitaa velkojaan.

Tuoreet tukilupaukset ovat Atlantin molemmin puolin vasta lupauksia, mutta ne ovat jo innostaneet pääomamarkkinoita pitkästä aikaa rohkeimpaan riskinottoon. Niin kuin ovat vuoron perään innostaneet aiemmatkin keskuspankkien tehotoimet.

Mutta onko uuden rahan "printtaamisesta" hyötyä muille kuin finanssikeskusten suurpankeille ja muille keinottelijoille, jotka saavat kriisitoimien rahatulvasta puoli-ilmaista raaka-ainetta taas uusiin riskisijoituksiin?

Keskuspankkien historiallisten mittojen kriisitoimet herättävät ristiriitaisia tulkintoja finanssitalouden ammattilaisissakin – jotka kysyvät, kumpaan keskuspankkien toimet lopulta johtavat, rahan ja rahatalouden pelastukseen vai tuhoon.

Kestääkö paperiraha
keskuspankkeja?

Keskuspankkien ja rahapolitiikan arvostelu ei ole pelkästään kapitalismi-kriittisten vaihtoehtoliikkeiden tai talouskapinallisten yksinoikeus. Samanlaista tai jopa terävämpää kritiikkiä esittää myös iso joukko talouden ja markkinoiden sisäpiiriläisiä.

Juuri näin tapahtui analyysiyhtiö BCA Researchin sijoitus-konferenssissa viime viikolla New Yorkissa, jossa Taloussanomat seurasi eturivin ekonomistien ja kansainvälisten suursijoittajien pohdiskelevaa ja paikoin radikaaliakin keskustelua keskuspankkien toimista.

Keskuspankkikeskustelu kiteytyi yhteen suorasukaiseen mutta vaikeaan kysymykseen:

"Tuhoavatko keskuspankit paperirahan?"

Käsitteellä "paperiraha" keskustelijat eivät tarkoita pelkästään käteistä setelirahaa vaan keskuspankin tai valtion lupauksen varaista rahajärjestelmää, joka ei perustu mihinkään muuhun kuin juuri tuohon lupaukseen, että raha on rahaa.

Taloushistoria yleisesti ja rahan historia erityisesti kannustavat suhtautumaan niin keskuspankkien kuin hallitustenkin rahalupauksiin perin epäluuloisesti.

Niin kannustivat BCA:n konferenssin alustajatkin. Epäselväksi jäi lähinnä, kumpi pettää ensin, keskuspankkien vai hallitusten lupaus.

Radikaali talouden
kriitikko varoittaa

Suorasukaisista ja kuvia kumartelemattomista lausunnoistaan tunnettu sijoitusneuvoja Marc Faber arvosteli keskuspankkien ja hallitusten "1980-luvulta lähtien harjoittamaa kuplapolitiikkaa", jota viime vuosien kriisitoimet vain jatkavat – ja pahentavat.

Faberin mielestä harjoitettu raha- ja talouspolitiikka on merkinnyt ensin läntisen maailman ja globalisaation seurauksena nyttemmin koko maailman uppoamista yhä syvemmälle velkasuohon.

– Yhdysvallat ja muut länsimaat ovat pelastaneet pankkejaan milloin mistäkin kuplista yhä uusia ja yhä suurempia kuplia puhaltamalla. Tämä sama kuplakaava toistuu taas.

Harjoitetut raha- ja talouspolitiikka ovat Faberin mukaan ilman muuta voimakkaan inflatorisia, vaikka viralliset inflaatioluvut kertoisivat mitä. Raha on hänen mukaansa menettänyt ostovoimaansa hyvin nopeasti.

Faberin esitystapa on kärkevä ja kärjistävä, mutta hän on usein ollut oikeassa ja hänellä on taloushistorian tosiasiat tukenaan.

Rahan ostovoima on maailmanlaajuisesti heikentynyt jyrkästi sen jälkeen, kun nykyaikaiset keskuspankit yleistyivät 1900-luvun alkupuolelta lähtien, ja vielä jyrkemmin sen jälkeen, kun päävaluutat irtosivat kultakannasta ensin ensimmäisen maailmansodan aikaan ja lopullisesti 1970-luvun alussa.

Sen jälkeen valtioiden tai yksityisenkään talouden velkaantumiselle ei ole ollut minkäänlaisia pidäkkeitä. Faber katsoo keskuspankkien päinvastoin ruokkineen velkaantumista omilla hillittömillä toimillaan.

Lopulta keskuspankit
printtaavat hullun lailla

Rahan arvon säilymisestä ei saa Marc Faberin mielestä totuudenmukaista kuvaa pelkkien kuluttajahintojen kehityksen perusteella, sillä totuttu inflaatio-käsite sivuuttaa tyystin varallisuusarvojen, kuten kiinteistö- ja arvopaperihintojen, muutokset.

– Kun keskuspankit painavat reaalikorot negatiivisiksi ja panevat uutta rahaa liikkeelle, syntyy johonkin taatusti uusia kuplia. Mutta mihin, sitä eivät keskuspankit tiedä, sanoi Faber.

Keskuspankit eivät hänen mukaansa voi tietää, mihin osaan taloutta tai maailmaa hakeutuu "kaikki se uusi raha, jota ne pudottavat helikoptereistaan".

– En tiedä, mitä keskuspankkiirit polttavat piipuissaan, mutta sen tiedän, että kuplapolitiikka on pahinta mahdollista raha- ja talouspolitiikkaa. Se hyödyttää ani harvoja muttaa haittaa suuresti kaikkia muita.

Faberin ennuste paperirahan kohtalosta on kursailematon:

– Tätä menoa uskon, että lopulta kaikki paperiraha kuolee ja kaikki nykyiset valuutat, johdannaiset ja muut keinotekoiset kehitelmät menevät pois.

Faberin mukaan Singaporen dollari on epäluotettavista paperirahoista ehkä vähiten epäluotettava, mutta ei sekään immuuni muiden keskuspankkien "hulluudelta".

Edes Sveitsin frangiin hän ei enää luota, sillä niin kauan kuin suurimmat keskuspankit, kuten Fed, EKP ja Kiinan Kansanpankki, kasvattavat taseitaan, on muiden pakko seurata esimerkkiä.

– Lopulta kaikki printtaavat rahaa hullun lailla omia valuuttojaan kilvan heikentäen.

Säästäjät maksavat
jo nyt velkakuplaa

Pelastavatko vai tuhoavatko keskuspankit sitä rahaa, jota kriisitoimien on tarkoitus suojella, on BCA Researchin omasta valuutta-analyysistä vastaavan Harvinder Kalirain mielestä hyvin selkeä ja helppo kysymys.

– Keskuspankit ovat tuhonneet, ne tuhoavat parhaillaankin ja ne tulevat vastaisuudessakin tuhoamaan rahaa. Näin on niin kauan kuin kyse on nykyisenlaisesta paperirahasta.

Vaikka Kalirai esitti näkemyksiään maltillisemmin sanakääntein kuin hänen rinnallaan radikaali Faber, olivat johtopäätökset pitkälti samansuuntaisia.

– Keskuspankkien yltiökevyt rahapolitiikka synnytti ennen kriisiä erittäin suuren varallisuusharhan, jota ne ovat nyt kriisin kuluessa uusin toimenpitein yrittäneet ylläpitää ja kasvattaa.

Keskuspankkien yrityksistä huolimatta Kalirai arvelee, että löysän rahapolitiikan aikaan saamat varallisuuskuplat ennen pitkää puhkeavat, koittaa vararikkojen aika, ja harhassa velkarahoituksella hankittua varallisuutta takavarikoidaan.

Kalirai muistutti, että alun perin keskuspankkien tehtävä oli nykyistä avoimemmin lunastaa hallitsijoita liian suurista veloista, kuten sotaveloista. Nyt keskuspankit hoitavat samaa tehtävää verhoillummin.

– Säästäjät maksavat velkakuplan kustannuksia jo nyt negatiivisen reaalikoron muodossa. Tämä on ryöväämistä, mutta tätä on odotettavissa lisää ainakin tämän vuosikymmenen loppuun, arveli Kalirai.

Kulta maailman
suurin kupla

Kaikkia talousvaikuttajia eivät Marc Faberin radikaalit tai edes BCA:n Harvinder Kalirain hieman hillitymmät rahatulkinnat vakuuttaneet.

Kalifornian Santa Cruzin ylipiston talousprofessori ja Cabezon-sijoitusyhtiön pääekonomisti Michael Dooley oli kriitikoiden kanssa tyystin eri mieltä keskuspankkien toimista ja niiden vaikutuksista rahaan.

Faberin ja Kalirain tunnustamaa kulta-uskoa Dooley piti huvittavana väärinkäsityksenä.

Faber kertoi suojautuvansa rahan arvon totaaliselta heikkenemiseltä esimerkiksi kultaa ostamalla. Dooley miltei nauroi tälle ja tokaisi kullan olevan "maailman suurin kupla".

Keskuspankit voivat hänenkin mukaansa toki tuhota sopimuksenvaraisen paperirahan liiallisella rahan "painamisella", mutta näin tuskin tapahtuu niin kuin Faber ja Kalirai tai useimmat muutkin pelkäävät.

Dooleykin arveli keskuspankkien lopulta tuhoavan rahan arvoa, mutta perusteli arvionsa tyystin toisenlaisin ja jokseenkin vastakkain perustein kuin Faber ja Kalirai.

Deflaatio suurempi
uhka kuin inflaatio

Keskuspankkien tähänastisia kriisitoimia sen enempää kuin EKP:n tai Fedin uusiakaan tukilupauksia on professori Dooleyn mielestä aivan turha pelätä inflaatiopaineiden takia.

Hänen mukaansa keskuspankeilla on parhaillaan vastassaan paljon voimakkaampia deflaatio- kuin inflaatiopaineita. Siksi hänestä keskuspankkeja on ennemmin syytä arvostella tukitoimien arkuudesta kuin niiden hillittömyydestä.

– Keskuspankeilla on täysi työ estää taloutta painumasta deflatoriseen noidankehään. Niillä on keinot estää kierre, mutta en ole varma, riittääkö rohkeus tarvittavien keinojen käyttämiseen, totesi Dooley.

Deflatorisessa noidankehässä yleinen hintataso laskee ja rahan kiertonopeus supistuu, mikä puolestaan heikentää kokonaiskysyntää, voimistaa edelleen hintojen laskua ja voi pahimmillaan pysäyttää rahan kokonaan kierrosta.

Rahan ostovoima kohoaisi deflaation voimasta mutta ennestäänkin suurten velkamäärien reaaliarvo paisuisi samassa suhteessa. Velkavaikeudet muuttuisivat mahdottomiksi.

Dooley huomauttikin, että nykyaikaiselle rahataloudelle on yhtä tuhoisaa ajautua hyperdeflaatioon kuin hyperinflaatioon.

Keskuspankit voivat
myös välttää tuhon

Keskuspankeilla on Michael Dooleyn mukaan keinot rahan tuhoamiseen tai pelastamiseen, mutta hänestä on toistaiseksi vaikea arvioida tämän kriisin ja keskuspankkien kriisitoimien onnistumista tai epäonnistumista.

Hän pitää deflaation riskiä edelleen suurimpana rahan uhkana – mutta ei silti pidä rahan "pelastumista" suinkaan varmana. Päinvastoin.

–Täytyy muistaa, että raha on rahaa, koska valtio ja keskuspankki ovat luvanneet sen olevan rahaa. Lupaus on minkään arvoinen vain niin kauan kuin ihmiset uskovat siihen, sanoi Dooley.

Hänestä on saman tekevää, koskeeko lupaus paperirahaa vai kultaan tai mihin tahansa muuhun "oikeaan" hyödykkeeseen sidottua rahaa. Kummassakin kyse on lupauksesta – ja kummankin lajin lupaukset ovat vuoron perään pettäneet.

Sitä ei voi Dooleyn mukaan millään rahajärjestelyllä välttää, että liian suuriin velkoihin ajautunut hallitus lopulta pettää lupauksensa. Näin voi käydä ja näin on käynyt siitä riippumatta, mureneeko lupausten pettäessä paperi- vai kultarahaa.

– Ehkäpä lupaukset taas pettävät, mutta seuraavaksi rahaa tuhoutuu ennemmin deflaation kuin inflaation vaikutuksesta.

Valtiot menossa
kohti vararikkoa

Miksi ihmeessä keskuspankit tai sen puoleen hallitukset pettäisivät kansalaisten tai rahoittajiensa luottamuksen rahan arvoa murentamalla, tuottamuksellisesta tai varsinkaan tahallisesta tuhoamisesta nyt puhumattakaan?

Yhden vastauksen antoi BCA:n kongressin kansainvälisesti kenties laajimmin finanssipiirien ulkopuolellakin tunnettu alustaja, Yhdysvaltain 1980-luvun presidentin Ronald Reaganin talousneuvoja ja budjettijohtaja David Stockman.

Hän kiteytti asian yhteen kysymykseen ja melkoisen selkeään vastaukseen:

– Onko julkinen taloutemme menossa vararikkoon? Kyllä on. Ehdottomasti ja peruuttamattomasti.

Julkinen talous velkaantuu nyt Yhdysvalloissa ja muissa länsimaissa Stockmanin mukaan sellaista vauhtia, että edes keskuspankeilla ei riitä keinoja talouden pelastamiseen.

– Keskuspankit ovat jo osa ongelmaa eivätkä suinkaan ratkaisua. Jos raha on ilmaista, ei yksikään poliitikko tai puolue pysty muuhun kuin kuluttamaan lisää ja ottamaan lisää velkaa, piiskasi Stockman.

Valtioiden kestämätön rahoitusasema pysyy joten kuten koossa vain niin kauan kuin keskuspankit rahoittavat valtioiden alijäämiä suoraan ja pankkien kautta.

– Tämä ei mene markkinoihin täydestä enää kovin kauan, ja sitten luottamus katoaa hyvin nopeasti kun on kadotakseen. Loppupeli on tulossa, se on raaka, eivätkä sitä pysty keskuspankit estämään, ennusti Stockman.