Suomikin oli hukkua liian vahvaan valuuttaan
Heini Karjanmaa
Ero eurosta olisi talouden tuho, pelottelevat Saksa, Suomi ja muut Kreikan "pelastajat". Siitä huolimatta, että Suomi oli 1990-luvun lamassa itsekin hukkua liian vahvaan valuuttaansa. Markan kellutus oli Suomelle talouden pelastusrengas, ei suinkaan taloutta upottanut sementtipaino. Kreikka on jo Lama-Suomea pahemmassa jamassa.
27.5.2012 06:09
176
Ero eurosta ja uuden drakman käyttöönotto suistaisivat Kreikan talouden perikatoon, väittää "virallinen totuus". Tämä väite on kuitenkin irrallaan arkitodellisuudesta ja jyrkässä ristiriidassa taloushistorian kanssa.
Analyysi
Kuva: Kimmo Mäntylä/Lehtikuva
Valuutan ulkoisen arvon heikentämien eli niin sanottu devalvoiminen tai valuutan laskeminen niin sanotusti kellumaan ovat kautta taloushistorian olleet keskeisiä keinoja katkaista vaihtotaseen ja ulkoisen rahoituksen kriisistä alkanut talouden syöksykierre.
Tilaa Taloussanomat+
Jan Hurrin analyysi ilmestyy perinteiseen tapaan keskiviikkoisin ja sunnuntaisin. Haluaisitko lukea samanlaisen analyysin viitenä päivänä viikossa? Kokeile Taloussanomat+:aa maksutta kahden viikon ajan!
Sitä vastoin liian vahvan valuutan politiikasta keinotekoisine kurssikytköksineen kiinni pitäminen vaihtotaseen ja talouden jamasta piittaamatta on ollut jokseenkin varma keino painaa talous entistä jyrkempään syöksyyn.
Nyt Kreikkaa kovakouraisesti "pelastavien" europäättäjien "virallinen totuus" väittää kuitenkin, että juuri "vahvan euron" politiikasta kiinni pitäminen on Kreikan pelastus, kun taas ero eurosta olisi tie turmioon ja tuhoon.
Edes Suomen päättäjien pitäisi omasta lähihistorian kokemuksesta oivaltaa, että tämän lajin "virallinen totuus" on kansanomaisesti sanottuna puuta heinää – ja että Kreikan oloihin aivan liian vahva euro ennemmin hukuttaa kuin pelastaa Kreikan.
Aivan niin kuin "vahvan markan" politiikka oli hukuttaa Suomen 1990-luvun alussa.
Euroa edeltänyt kokeilu oli
koitua Suomen kohtaloksi
Suomen talous syöksyi 1990-luvun alussa ankaraan lamaan, jota pahensi samaan aikaan monta onnetonta yhteensattumaa idänkaupan romahtamisesta hirmuisen velka- ja kiinteistökuplan puhkeamiseen – ja liian vahvaan valuuttaan.
Laman alkaessa Suomi oli mukana euroa edeltäneessä EU-maiden yhteisessä valuuttakokeilussa. Kullakin kokeeseen osallistuneella maalla oli omat kansalliset valuuttansa, mutta ne oli sidottu toisiinsa laskennallisen valuuttayksikön ecun (european currency unit) avulla.
Pian Suomen talouden alamäen alettua kävi selväksi, että markan ecu-kytkös oli Suomen äkisti heikkeneviin talous- ja rahoitusoloihin aivan liian vahva.
Jos markka olisi tuolloin saanut arvonsa valuuttamarkkinoilla vapaasti kelluen, olisivat talousvaikeudet ja ulkomaisen pääoman vetäytyminen olleet omiaan heikentämään markan kurssia suhteessa muihin valuuttoihin.
Markan heikkeneminen olisi pehmentänyt laman vaikutuksia "pakottamalla" Suomen vaihtotasetta korjautumaan hivuttamalla tuontihintoja ylös ja vientihintoja alas. Samalla markan heikkeneminen olisi lieventänyt markan arvoon liittynyttä epäluuloa.
Näin ei kutienkaan käynyt, sillä markan ecu-kurssi oli keinotekoisesti määritelty kiinteäksi. Niinpä "vakaan markan" politiikka oli yhtä kuin "vahvan markan" politiikkaa. Talouden oikaisu oli määrä toteuttaa "sisäisen devalvaation" keinoin palkkoja ja hintoja laskemalla ja vyötä kiristämällä.
Liian vahva markka ei toki yksin aiheuttanut lamaa, mutta se jyrkensi syöksyä ja oli lopulta koitua Suomen kohtaloksi. Aivan samaan tapaan kuin Kreikan onnettomiin oloihin aivan liian vahva euro on paraikaa koitua helleenitalouden kohtaloksi.
Mitä, jos markkaa
ei olisi devalvoitu?
Suomi ei olisi ehkä vieläkään toipunut tolpilleen 1990-luvun alun lamasta, jos silloisen valtiovarainministeri Iiro Viinasen "markkaa ei devalvoida" -lupaus olisi pitänyt kutinsa.
Tuo talousministerin aseman velvoittama virkavalhe kuitenkin petti peräti kahteen kertaan ennen kuin talouden syöksy ja pääomapako laantuivat ja talous alkoi taas koota voimia uutta nousua varten.
Ensin markan arvoa heikennettiin vuoden 1991 marraskuussa noin 14 prosentin devalvoinnilla, joka ei kuitenkaan riittänyt katkaisemaan pääomapakoa.
Suomen Pankin valuuttavaranto hupeni hurjaa vauhtia, vaikka Suomen Pankki (SP) yritti jarruttaa pakoa yhä korkeammin koroin. Silloiset helibor-markkinakorot olivat korkeimmillaan yli 15 prosenttia ja työttömyysaste pahimmillaan yhtä korkea.
Liian vahvan valuutan, hirmuisten korkojen ja pääomapaon yhdistelmä ei rauhoittanut Suomen kansainvälisiä rahoittajia tai kotimaisiakaan sijoittajia, vaan päin vastoin näiden rauhattomuus yltyi yltymistään pakokauhuksi asti.
∇ Mainos, artikkeli jatkuu alempana ∇
∇ Artikkeli jatkuu ∇
Markan kellutus
katkaisi syöksyn
Suomen piina alkoi hellittää vasta sen jälkeen, kun pääministeri Esko Ahon johtama hallitus ja pääjohtaja Rolf Kullbergin johtama Suomen Pankki antoivat periksi, pyörsivät ministeri Viinasen virkavalheen ja luopuivat toivottomaksi käyneestä taistelusta "vahvan markan" puolustamiseksi.
Vuoden 1992 syyskuussa Suomi irtautui ecu-kytköksestä ja päästi markan kellumaan. Tästä alkoi markan lyhytaikainen taival vapaasti vaihdettavana valuuttana, jonka arvo määräytyy valuuttakaupan kysynnästä ja tarjonnasta.
Kellutuksen jälkeen markka heikkeni puolessa vuodessa suhteessa muihin päävaluuttoihin 20–40 prosenttia. Hyvin pian myös korot alkoivat laskea ja kansainvälistä pääomaa alkoi taas virrata ulkomailta Suomeen.
Käytännössä kellutuspäätöksen nopeimmat talousvaikutukset olivat välittömiä. Helsingin pörssin silloisesta kurssikehityksestä voi jopa päätellä, että Suomen talouden syöksykierre katkesi kellutusta seuraavana arkipäivänä.
Markan kellutuksellakin oli toki hintansa, jota joutuivat maksamaan esimerkiksi valuuttavelkoihinsa kaatuneet yrittäjät ja heidän takaajansa. Ilman kellutusta koko talous olisi kuitenkin ollut vaarassa ja uhrienkin määrä olisi todennäköisesti kasvanut vielä suuremmaksi.
Taloushistoria ei
puolla pelottelua
Parin vuosikymmenen takainen Suomi on kotoinen mutta ei suinkaan ainutlaatuinen esimerkki maasta, joka on pelastautunut talouden syöksykierteestä yhtenä keskeisenä keinonaan valuutan ulkoisen arvon heikentäminen.
Taloushistoria on vastaavia pakon sanelemia devalvaatioita ja kellutuksia pullollaan 1930-luvun lamavuosien kultakytkösten purkamisista viime vuosikymmenten velka- ja valuuttakriisien ratkaisuihin.
Länsimaat alkoivat yksi toisensa jälkeen toipua 1930-luvun lamasta suunnilleen samaa tahtia kuin ne irrottivat valuuttojaan kahleeksi muuttuneesta kiinteästä kultakytköksestä.
Samoin 1990-luvun alun Länsi-Euroopassa ja muutamaa vuotta myöhemmin Kaakkois-Aasiassa valtioiden talouskriisit ensin pahenivat niin kauan kuin valuuttakytkökset pitivät mutta hellittivät pian kytkösten purkamisen jälkeen.
Latinalaisen Amerikan lukuisat velkakriisit ovat osin syntyneet heikkojen valuuttojen keinotekoisten dollarikytköksistä, joita on sittemmin kriisien katkaisemiseksi ollut pakko purkaa.
Erilaisin hallinnollisin toimin kiinteiksi tai melkein kiinteiksi määritellyt valuuttakytkökset ovatkin olleet vaihtotase- ja velkakriisien keskeisiä syitä eivätkä suinkaan ratkaisuja.
Tämä ilmenee vaikka Kansainvälisen valuuttarahaston IMF:n "ratkomia" valuutta- ja velkakriisejä penkomalla.
Samoja kriisejä tutkailemalla selviää sekin, että kriisimaille haitallisten tai jopa kohtalokkaiden valuuttakytkösten purkaminen on ollut keskeisiä talouden korjaustoimia, joita IMF on edellyttänyt avustamiltaan kriisimailta.
Ehkä Kreikan pelottelu euroeron tuhoisilla seurauksilla perustuukin poliittisiin tosiasioihin – ainakaan talouden tosiasioilla pelottelua ei voi perustella.
