Ero olisi Kreikalle jo pienempi paha kuin euro

Euroopan talouspäättäjät, kuten euromaiden talousministerit Suomen Jutta Urpilaista myöten, varoittavat Kreikkaa lipsumasta tukiohjelmien ehdoista – tai lipeävän ehdoista omalla vastuullaan.

Varoittajien mukaan Kreikan on noudatettava talouden tehokuuria, jos se haluaa muiden euromaiden lupaamaa tukirahoitusta ja jos se haluaa pysyä eurossa. Muuten rahahanat menevät kiinni ja Kreikan käy kalpaten.

Varoitukset ja niiden yhtä aikaa vaativa sekä uhkaava sävy ovat omalla omituisella tavallaan ymmärrettäviä, mutta samalla ne ovat ainakin yhtä omituisella tavalla pöhköjä ja jopa ylimielisiä.

Juuri näiden samojen varoittajien Kreikalta vaatima talouden tehokuuri on paremminkin talouden tuhokuuri.

Kreikan "pelastajien" tukirahoituksen jatkumisen ja eurossa pysymisen ehtona vaatima talouden kyykkykuuri aiheuttaa Kreikan taloudelle parasta aikaa todennäköisesti pahempaa tuhoa kuin erosta konsanaan koituisi.

Todennäköisesti eurosta on ehtoineen Kreikalle jo enemmän haittaa kuin hyötyä – ja todennäköisesti eurosta on Kreikalle jo enemmän haittaa kuin erosta.

Uhkakuva on
jo täyttä totta

Talouspäättäjien muotoileman "virallisen totuuden" mukaan Kreikan talous on suuressa vaarassa romahtaa, jos maa eroaa eurosta. Ei kai paljon puutu, että maan kamara halkeaisi ja Kreikka suistuisi maan uumeniin.

Ainakin talous suistuisi polvilleen, työttömyys räjähtäisi silmille ja konkurssiaalto pyyhkisi yli yritysten ja pankkien. Siitäkin varoittajat varoittavat, että eron jälkeen Kreikalla ei olisi mitään toivoa ulkomaisesta rahoituksesta.

Mutta hetkinen, miten uhkakuva poikkeaa siitä jamasta, jossa Kreikka on jo nyt?

Ei mitenkään. Maan talous on polvillaan ja heikkenee kaiken aikaa, työttömyys on hirmuinen ja pahenee ja konkurssiaalto on sekin täyttä totta. Yksityinen pääoma kiertää Kreikan kaukaa ja rahaa pyrkii maasta poispäin minkä ehtii.

Talouden romahtamisesta on hivenen hoopoa tai jopa tahditonta varoittaa maata, jonka talous on jo romahtanut.

Niinpä virallista tulkintaa edustavien varoitusten romahdus on epävirallisen tulkinnan mukaan jo nyt suurelta osin totta ja tätä päivää eikä enää vain tulevaisuuden uhkaa.

Talouden romahdus ei odota Kreikan eroa eurosta, vaan tämän epävirallisen tulkinnan mukaan se pahenee sitä pahemmaksi mitä kauemmin Kreikka pysyy rahaliitossa ja pitää kiinni eurosta.

Ero tai euro, Kreikka
pahassa pinteessä

Kreikan talous on niin heikossa kunnossa, että maalla ei ole minkäänlaisia mahdollisuuksia toipua tolpilleen kuin ihmeen kaupalla vaikeuksitta ja ilman erittäin suuria haasteita. Näin lienee asian laita siitä riippumatta, valitseeko Kreikka euron vai eron.

Mutta tuolla valinnalla voi olla ratkaiseva vaikutus siihen, kuinka syvään kyykkyyn maan talous ensin painuu ja kuinka nopeasti toipuminen tai jopa uusi nousu edes voivat alkaa.

Tuosta valinnasta voi myös riippua, kestävätkö Kreikan yhteiskunnan rakenteet ja viime kädessä demokratia tämän kriisin – ja kriisitoimet – vai eivätkö ne kestä.

Talous ja jopa yhteiskunta ovat vaarassa, jos Kreikka jatkaa mahdottoman yrittämistä niin kuin se on nyt pari vuotta turhaan tehnyt ja niin kuin "pelastajat" sitä vaativat yhä tekemään.

Liian suurista veloista syttynyt kriisi on tähän mennessä pelkästään pahentunut, ja nyt Kreikan taloudella on enemmän velkaa kuin kriisin alussa. Velkojen maksaminen ei ole tähänastisin kriisitoimin muuttunut helpommaksi vaan vaikeammaksi.

Kreikan velkataakka ei keventynyt edes pankkien ja muiden yksityisten rahoittajien velkasaneerauksella. Ei, vaikka runsaan sadan miljardin euron saneeraus oli taloushistorian suurin lajissaan.

Velkaa on rutkasti runsaammin kuin Kreikka kykenee milloinkaan maksamaan. Maan talouden vahvin toivo onkin velkavastuiden aito ja lisäksi voimakas saneeraus – yhdessä yhtä voimakkaan valuuttasaneerauksen kanssa.

Hankalaa mutta
mahdollista

Siinä Kreikan varoittelijat ovat epäilemättä oikeassa, että ero eurosta olisi monella tavoin hankala, työläs ja mahdollisesti myös kaoottinen tapahtumasarja, joka voisi lisäksi mennä lukuisilla eri tavoilla vakavasti pieleen.

Mutta eron kauhuja on suorastaan hupaisaa perustella seteli- ja kolikkoautomaattien vaatimilla muutoksilla tai käteishuollon muilla haasteilla.

Yksikään rahauudistus ei ole tähän mennessä kaatunut käteishuollon haasteisiin, vaikka osa raharemonteista on valmisteltu jopa yhden viikonlopun hätäkokouksissa ja pantu toimeksi heti lyhyttä "pankkilomaa" seuraavana arkiaamuna vailla vuosien valmisteluaikoja.

Hankalaa ja harmillista mutta mahdollista.

Sekin on omituinen oletus, että Kreikan pankit, yritykset, kotitaloudet ja ehkä valtiokin menisivät vanhojen eurovelkojensa takia pian uuden drakman käyttöönoton jälkeen noloon konkurssiin.

Epäilemättä uusi drakma heikkenisi ensi töikseen voimakkaasti niin kuin olisi tarkoituskin. Mutta juuri siksi Kreikan olisi jokseenkin järjetöntä jättää kansalliset velkavastuut ennalleen euromääräisiksi.

Moisesta tempauksesta seuraisi joko varoittajien uhkaama konkurssiaalto tai keskuspankin painokoneillaan rahoittama "ratkaisu" hyperinflaatioriskeineen.

Siksi todennäköisempi erotapa onkin samaa lajia kuin Argentiinalla vuonna 2001. Siinä maa mursi valuuttansa peson kuristavaksi kahleeksi muuttuneen kiinteän dollarikytköksen, mutta määräsi samalla kaikki kotimaiset dollarivelat yksityisiä velkoja myöten muutettaviksi pesomääräisiksi.

Velkojat kärsivät tappionsa eron hetkellä joka tapauksessa joko valuuttakurssi- tai luottotappioina. Erotavasta riippuu, kaatuvatko velalliset samassa rytäkässä kumoon vai pysyvätkö ne pystyssä. Tämä valinta on vielä Kreikan ulottuvilla.

Sisäinen vai oikea
valuutan devalvointi?

Kreikan on välttämättä korjattava suuri määrä taloutensa ongelmia, valitsipa se euron tai eron. Tästäkin varoittajat muistuttavat, ja ovat poikkeuksellisesti ainakin periaatteessa oikeassa.

Kreikan on karsittava raskaalla kädellä julkisen talouden pöhöttyneisyys ja tehottomuus kevyempään kuosiin. Lisäksi sen on avattava vanhastaan suojattuja toimialoja kilpailulle. Sen on välttämättä kohennettava koko taloutensa kansainvälistä kilpailukykyä.

Mistään näistä Kreikan "pelastajienkin" vaatimista talouden korjaustoimista ja niiden välttämättömyydestä ei ole pienintäkään epäilyä. Ilman talouden tehokuuria Kreikan talous on mennyttä, olipa se eurossa tai erossa.

Mutta Kreikalle voi olla suorastaan kohtalon kysymys, toteuttaako se uudistuksia väkisin kesken ankaran laman ja ennen kaikkea ilman valuutan heikennyksen eli devalvaation suomaa huojennusta – vai onko sillä mahdollisuus valuutan devalvointiin.

Muiden euromaiden, niiden keskuspankin EKP:n ja EU:n komission sekä Kansainvälisen valuuttarahaston IMF:n edustamat "pelastajat" vaativat Kreikalta talouden voimakkaita vyönkiristyksiä kesken ankaran laman.

Lisäksi "pelastajat" – ja rahaliiton ominaispiirteet – vaativat Kreikalta kilpailukyvyn kohentamista niin sanotun "sisäisen" devalvaation keinoin nimellispalkkoja ja -hintoja laskemalla.

Tämä on niitä "pelastajien" vaatimuksia, joiden takia ero on Kreikalle jo pienempi paha kuin euro. Eurossa jatkaminen tietää vuosikausien deflatorista syöksykierrettä, mutta erossa voi olla ainekset ulkoisen devalvaation avittamaan kasvuun.

Sisäinen devalvaatio
pahentaa kriisiä

Analyysiyhtiö Lombard Street Researchin arvostettu ja lisäksi eurokriittinen pääekonomisti Charles Dumas on jo pitkään kannustanut kirjoituksissaan Kreikkaa eroamaan eurosta.

Dumas on arvioinut Kreikan eron todennäköisyyden jo aiemmin suureksi, mutta maan protestivaalien ja vaikeiden hallitustunnustelujen jälkeen hän on korottanut eron todennäköisyyden nyt jo hyvin suureksi.

Hänen mukaansa "Brysselin ja Berliinin" Kreikalta ja muilta kriisimailta vaatimat "sisäiset" devalvaatiot pahentavat kriisiä aivan yhtä varmasti kuin taloutta kesken laman muka piristävät julkisen talouden vyönkiristykset.

Kumpikin "lääke" heikentää talouden kokonaiskysyntää enemmän ja varmemmin kuin ne pienentävät kustannuksia, vajeita tai velkoja. Näin talous ja talouden tunnusluvut heikkenevät eivätkä suinkaan kohene.

Kreikan pelastus,
Brysselin katastrofi

"Oikea" valuutan devalvointi antaisi sitä vastoin saman tien vauhtia viennille ja tuontia korvaavalle kotimaiselle tuotannolle, ja näin helpottaisi talouden vyönkiristyksiä ja niistä väistämättä johtuvaa työttömyyttä.

Sen sijaan "sisäisen" devalvaation hyödyt toteutuvat ehkä vasta vuosien kuluttua jos milloinkaan, mutta haitat toteutuvat heti. Palkkojen laskeminen ei onnistu ennen kuin raju työttömyys murtaa palkansaajajärjestöjen neuvotteluvoiman.

"Brysselin ja Berliinin" pakottaman "sisäisen" devalvaation haitat tuntuvat taloudessa ja näkyvät katumellakoissa saman tien, mutta epävarmoja hyötyjä on odotettava jopa vuosia.

Kokonaiskysyntä heikkenee ja tyytymättömyys yltyy ensin työttömyyden kasvusta ja sitten vielä nimellispalkkojen alennuksista. Pahimmillaan talous olisi pakotettava saman mankelin läpi aika ajoin, mikä heikentää alun perinkin epävarmoja hyötyjä.

Kun tämä talouden tuhokuurin ankeus valkenee Kreikassa ja mahdollisesti myös muissa kriisimaissa, voivat erovalmistelut alkaa muuallakin kuin Ateenassa.

Näin käy joltisenkin varmasti, jos ensin Kreikka eroaa ja kaiken lisäksi onnistuu. Tämä se vasta katastrofi olisi – ei tosin Kreikalle vaan europäättäjille.