Näin sinustakin tulee eurokriisin uhrilammas

Euroalueen velkakriisin ratkaisusta tai kriisin lopullisista kustannuksista ei ole vielä minkäänlaista tietoa, kun kriisiä on kestänyt kolmatta vuotta ja talousviranomaisten ensimmäisistä onnettomista niskalenkeistäkin on kulunut kaksi vuotta.

Päättäjät ovat upottaneet, sitoneet tai luvanneet erityyppisiin kriisitoimiinsa tähän mennessä suurin piirtein 2 500 miljardia euroa, mutta kriisin kustannukset sen kuin kasvavat.

Hätärahan voimalla kriisi ei ole ratkennut, vaan alkuperäiset ongelmat ovat jopa pahentuneet.

Euromailla on nyt yhteensä taakkanaan verrattomasti suurempi määrä velkaa kuin niillä oli kriisin alkaessa ja varsinkin ennen pääosin uuteen velkaan perustuvia kriisitoimia.

Lasku kasvaa sitä suuremmaksi mitä runsaammin ja mitä pidemmän aikaa uusia kriisitoimia kertyy euromaiden yhteiseen piikkiin –  tai ennemmin yhteisiin piikkeihin.

Mutta kenen maksettavaksi lasku lopulta lankeaa? Sitä päättäjät eivät ole vielä saaneet päätettyä tai ainakaan julki lausuttua – vaikka pääpiirteissään laskun maksajat ovat toki jo tiedossa.

Ilmeisesti kriisin kustannukset ja liian suuret velkamäärät on tarkoitus maksattaa viattomilla sivullisilla, ja ilmeisesti se on tarkoitus toteuttaa pikku hiljaa huomaamatta.

Viekas velkajuoni ei kuitenkaan pysy salassa, vaan se paljastuu tuota pikaa. Koska Taloussanomat ei ole mukana juonessa, on tässä kirjoituksessa tarkoitus paljastaa:

♦ Kuka maksaa velkakriisin loppulaskun?

♦ Miten lasku lankeaa, miten se maksetaan?

♦ Milloin maksaminen alkaa?

Kriisin syypäät
pääsevät vähällä

Tähänastisista kriisitoimista ei ole selvinnyt, miten ja milloin kriisi ratkeaa eikä kovin paljon muutakaan. Se on kuitenkin käynyt päivän selväksi, että päättäjät eivät aio maksattaa kriisiä sen keskeisillä aiheuttajilla.

Liian suuria velkoja vuosikausia ottaneet ylivelkaiset euromaat saavat puoli-ilmaista ja lisäksi EU:n keskeisten sopimusten tarkoitusta rikkovaa rahoitustukea. Ne eivät joudu itse maksamaan velkojaan niin kuin sopimusten ja markkinatalouden mukaan pitäisi.

Pälkähästä pääsevät myös liian suuria ja muutoinkin uhkarohkeita riskiluottoja myöntäneet ja niillä vuosikausia huimia voittoja tehneet kriisimaiden rahoittajapankit. Luottotappioiden asemesta niille sataa puoli-ilmaista keskuspankkirahoitusta.

Mutta kaikki eivät ole yhtä onnekkaita kuin velkakriisin varsinaiset osapuolet ja syypäät.

Kehnommin käy isolle joukolle pahaa aavistamattomia sijaiskärsijöitä. Vaarassa on erityisesti säästäväinen osa keskiluokkaa. He ovat tämän kriisin uhrilampaita, ja he maksavat jo.

Mikä ihmeen
repressio?

Velkakriisien tuntijana maailman taloustutkimuksen eturiviin noussut yhdysvaltalaisprofessori Carmen Reinhart on tutkijakumppaninsa, professori Kenneth Rogoffin kanssa tuonut keskusteluun käsitteen "repressio".

He tarkoittavat sijoitus- ja rahoitustuottojen tukahduttamista viranomaiskeinoin esimerkiksi korkotason pakottamisella keinotekoisen matalaksi jopa vuosikymmenten ajaksi.

Reinhart on tällä viikolla julkaissut aiheesta uusimman tutkimuspaperinsa The Return of Financial Repression, jossa hän osoittaa "repression" olevan jo täydessä käynnissä.

Ainakin euroalueella tuottojen tukahduttaminen on täyttä päätä meneillään. Näin velkakriisin maksaminen on jo toisin sanoen vähin äänin alkanut.

Kansanomaisesti sanottuna "repressio" on yhtä kuin säästäjien kuppaaminen. Se on laillista ja se voi olla melkein huomaamatonta, mutta kuppaamisesta on kuitenkin kyse. Ellei menettely olisi laillista, voisi sitä kutsua jopa säästäjien ryöväämiseksi.

Säästäjien kuppaaminen on Suomessakin täyttä totta, vaikka tämä ei suoraan ilmene Reinhartin tutkimuspaperista. Seikka selkiää vailla vaikeuksia kotimaisia taloustilastoja tutkailemalla.

Keinotekoinen
korkotaso

Suomalaisten säästäjien kuppaaminen käy vaivatta ilmi Tilastokeskuksen ja Suomen Pankin julkaisemia tilastoja vertailemalla. Tämä käy kätevästi vaikka SP:n perjantaina julkaiseman tuoreen Rahoitusmarkkinat-katsauksen avulla.

Karu kokonaiskuva avautuu tarkastelemalla rinnakkain inflaatiota ja talletuskorkoja kuvaavia aikasarjoja.

Inflaation ja talletuskorkojen erotus on yksinkertaisin ja kenties laajimmin vaikuttava "repression" muunnelma – ja suomeksi sanottuna säästäjien suorasukaista kuppaamista.

Talletuskorkoa korkeampi inflaatiovauhti tarkoittaa, että rahan ostovoima heikkenee nopeammin kuin talletuskorko kartuttaa säästöjen arvoa. Tämä on nurinkurista, sillä koron tärkein tarkoitus on juuri suojata säästöjen ostovoimaa ja mieluiten kartuttaa sitä.

Koron keskeinen tarkoitus on ollut tiedossa ja yleisesti hyväksyttyjä rahatalouden peruspiirteitä ainakin siitä lähtien, kun ruotsalaisekonomisti Knut Wicksell pani rahaa ja korkoa koskevat ajatuksensa paperille runsas vuosisata sitten.

Nyt koron ja inflaation suhde on nurinkurinen, sillä talousviranomaiset ovat näin päättäneet panna säästäjät maksamaan suuret määrät piilotukea velallisten tukemiseksi.

Suomessa tämän lajin kuppaaminen on kriisin mittaan vienyt säästäjiltä jo miljardeja euroja.

Kriisitoimien
sivuvaikutuksia

Korko on rahan hinta. Jos korko on talouden kasvuvauhtia tai inflaatiovauhtia matalampi, on rahan hinta epänormaalin matala. Ja jos rahan hinta on painunut epänormaalin matalaksi viranomaistoimin, on kyse tuottojen tukahduttamisesta.

Rahan hintaa peukaloimalla talousviranomaiset – erityisesti rahaviranomaiset, kuten keskuspankkiirit – yrittävät osaltaan ratkoa talouden ongelmia, mutta tulevat samalla aiheuttaneeksi uusia. Aivan samoin konstein kuin osaltaan aiheuttivat velkakuplan syntymistä.

Näihin uusiin ongelmiin kuuluu velkaantumisen jatkuminen ja mittava varainsiirto säästäjiltä velallisille – ja velallisten kautta myös rahoituksen välittäjille, kuten erityisesti pankeille.

Keinotekoisen matalasta korkotasosta hyötyvät kaikki ne, jotka voivat näin hoidella velkojaan, kuten koronmaksujaan, edullisemmin kuin muuten olisi asian laita. Tätä etua vastaanottavat käytännössä kaikki velalliset, eivät vain kriisimaat.

Mutta tämä etu ei tipahda ilmaiseksi taivaasta, vaan joku sen kustantaa.

Maksajia ovat kaikki ne, jotka saavat keinotekoisen matalan koron takia säästöilleen heikompaa tuottoa kuin normaaleissa talousoloissa muuten saisivat. Uhreja ovat kaikki tallettajat mutta heidän lisäkseen muutkin säästäjät.

Sijaiskärsijöihin kuuluvat myös yhteisiä säästöjä hoitavat yhteisösijoittajat, kuten eläkevaroja hoitava eläkelaitokset. Keinotekoisen matalin koroin eläketurvan katteeksi säästetyt varat tuottavat kehnommin kuin normaaleissa korko-oloissa tuottaisivat.

Verotkin on
maksettava

Inflaatiovauhdin ja talletuskoron negatiivinen erotus eli talletusten negatiivinen reaalikorko on yksinkertaisin ja lisäksi jokapäiväinen esimerkki "repressiosta".

Tämän lajin kuppaaminen koskee suurinta osaa suomalaisista säästäjistä, sillä pankkitilit ovat edelleen suomalaisen säästävän yleisön ylivoimaisesti tärkein säästökohde. Valtaosa kotitalouksien rahoitusvarallisuudesta on pankkitileillä.

Suomen Pankin mukaan kotitalouksilla oli maaliskuun lopussa erityyppisillä pankkitileillä yhteensä hieman yli 82 miljardin euron talletusvarat.

Säästöjä on niin nollakorkoisilla käyttelytileillä kuin parin prosentin korkoa tuottavilla määräaikaistileillä. Koko talletusvarallisuuden keskikorko oli kuitenkin maaliskuussa 1,02 prosenttia eli jokseenkin tarkalleen yksi prosentti.

Samaan aikaan Tilastokeskus mittasi kuluttajahintaindeksinsä vuosimuutoksella Suomen inflaatiovauhdiksi 2,9 prosenttia.

Säästäjä ei suinkaan pääse "vain" inflaatiovauhdin ja talletuskoron välisellä erotuksella. Sen lisäksi säästäjä kärsii talletuskorosta perittävän lähdeveron, joka on 28 prosenttia koron määrästä.

Näillä aineksilla ja mausteilla syntyy todella kitkerää soppaa säästäjien nieltäväksi.

Menetykset jo
miljardeja euroja

Kotitalouksien koko talletuskannalle kertyy maaliskuun keskikoron mukaan vuodessa noin 840 miljoonan euron korkotulo. Siitä jää veron jälkeen säästäjien nettotuloksi 605 miljoonaa euroa.

Jos inflaatiovauhti pysyisi vuoden ajan samana kuin viime vuoden maaliskuusta tämän vuoden maaliskuuhun, söisi se talletusten reaaliarvosta neljä kertaa korkojen verran pois.

Vuoden inflaatiomenetys olisi 2,4 miljardia euroa, ja nettokoron jälkeen tappioksi jäisi noin 1,8 miljardia euroa. Tämä olisi säästäjien saamatta jäävä korkotulo eli heidän kärsimänsä piilotuki kriisitoimien vastentahtoiseksi rahoittamiseksi.

Samanlaisella laskuharjoituksella syntyy karuja lukemia, kun tarkasteluaikaa venytetään yhtä pitkäksi kuin kriisille on jo kertynyt kestoa.

Vuosineljänneksittäin pankkitileillä olleen talletuskannan, talletusvaroille saatujen korkojen sekä kärsittyjen verojen ja inflaation yhteisvaikutuksesta kertyi säästäjille kolmen viime vuoden ajalta reaalista menetystä 3,4 miljardia euroa.

Vastaava reaalitappio oli neljän viime vuoden ajalta 3,9 miljardia euroa ja viiden vuoden ajalta 5,4 miljardia euroa. Euroajan alusta laskien menetystä on kertynyt näin laskien 7,8 miljardia euroa.

Näin viekas velkajuoni paljastui:

Kriisilaskua maksavat säästäjät. He maksavat laskua inflaation ja keinotekoisen matalien korkojen erotuksena eli menetettyinä korkotuloina. He maksavat laskua kaiken aikaa.