Tämä kolmikko päättää, onko euroalue vaarassa

Toimituksen varoitus: Tämä kirjoitus käsittelee toimituksen ajankohtaiseksi arvioimaa aihetta, joka on toimituksen käsityksen mukaan omiaan vaikuttamaan Suomen valtion taloudelliseen asemaan. Kirjoitus edustaa toimittajan itsenäisen ja huolellisen harkinnan mukaista vilpitöntä tulkintaa eikä minkään toimituksen ulkopuolisen tahon kantaa. Kirjoituksen tulkinnat voivat poiketa toimituksen ulkopuolisten tahojen, kuten julkisen hallinnon, esittämistä tulkinnoista, mutta eivät pyri kiistämään niiden todenperäisyyttä. Kirjoituksen lukemalla lukija vahvistaa ymmärtäneensä ja hyväksyvänsä edellä mainitun.

Eduskunta valmistautuu käsittelemään esitystä Suomen liittämiseksi Euroopan vakausmekanismin EVM:n jäseneksi. Kysymys on ensi alkuun Suomen osalta 12,58 miljardin euron pääomasitoumuksesta, josta 1,44 miljardia on maksettava juhannuksen jälkeen ja loput vaadittaessa.

Jos kansanedustajat tekevät päätöksensä pelkästään virallisten tulkintojen varassa, he voivat luulla Suomen asemaa EVM:n päätöksenteossa vahvemmaksi kuin se todennäköisesti onkaan.

Suomella ei kuitenkaan ole välttämättä sanan sijaa jopa satojen miljardien eurojen tukipäätöksissä, vaikka päätökset voivat välillisesti velvoittaa Suomeakin maksamaan vaikka luvatut 12,58 miljardia euroa viimeistä euroa myöten.

Onko eduskunnan tahdolla käytännön merkitystä tukipäätöksiin vai ei, on hyvin pienen mahtipiirin päätettävissä.

Karkeasti pelkistäen Suomenkin sanan sijan EVM:n tukipäätöksissä harkitsee kolme eurotalouden mahtimiestä.

Yksi mahtipäättäjistä on kyllä suomalainen mutta ei edusta Suomea, toinen on aiemmin julkisesti naureskellut Suomen vaatimuksille ja kolmannella on hallussaan kriisin laadun säätämiseen tarvittavat säätimet.

Suomen ääni painaa
tavallisessa kriisissä

Virallisen tulkinnan mukaan EVM:n hallintoneuvosto tekee tukipäätökset pääsääntöisesti kaikkien jäsenmaiden yksimielisin päätöksin. Suomea niin kuin muitakin jäsenmaita hallintoneuvostossa edustaa kulloinenkin jäsenvaltion talousasioista vastaava ministeri.

Suomea EVM:n hallintoneuvostossa edustavan valtiovarainministerin on äänestettävä tukipäätöksen puolesta tai sitä vastaan niin kuin eduskunta on päättänyt. Äänestämättä jättäminen tai poissaolo on yhtä kuin puoltoääni, mutta siihenkin ministerin on saatava eduskunnan lupa.

Tukipäätösten yksimielisyysvaatimus tarkoittaa, että Suomi voi vaikka yksin estää tukimiljardien käytön, jos katsoo päätösesityksen mukaiset kriisitoimet aiheettomiksi. Tätä tukitoimet kumoavaa vastahankaa ei tarvitse edes perustella kuin vaikka olemalla eri mieltä tuen tarpeellisuudesta.

Näin muodoin Suomenkin asema näyttää perin vahvalta ja tältä osin tukivarojen käyttö näyttää olevan eduskunnan hallinnassa. Näyttää kuin eduskunta voisi halutessaan painaa jarrua vaikka kaikkien euromaiden puolesta ja muiden olisi tähän tyydyttävä Saksaa myöten. Sama mahdollisuus on vaikkapa Virolla tai Maltalla.

Mutta tällä tavalla EVM:n tukimiljardeista päätetään ainoastaan "normaaleissa" kriisitilanteissa, joissa "euroalueen rahoitusvakaus" on uhattuna tai vaarassa joutua uhatuksi.

Suomen vaatima
hätätilamenettely

EVM syntyy, kun eurovaltiot ovat osaltaan hyväksyneet jäsenyytensä, ja aloittaa toimintansa heinäkuun alussa juuri "euroalueen rahoitusvakauden" varmistamiseksi. Mutta EVM voi toimia myös tuota vakavammissa kriisitilanteissa, joissa koko "euroalueen vakaus" on vaarassa.

Jos kriisitoimin on tarkoitus "poikkeuksellisessa" hätätilanteessa varmistaa koko "euroalueen vakaus" tai estää sitä vaarantava uhka, voidaan tukipäätösten yksimielisyysvaatimus sivuuttaa ja miljarditoimista päättää määräenemmistön voimin.

Tämä poikkeuksellisen hätätilamenettelyn mahdollisuus on tarkalleen eduskunnan tiedossa, sillä kyseisen hätätilamenettelyn keskeiset rajaukset ja ehdot ovat Suomen vaatimia.

Sitä vastoin kansanedustajilla tai sen puoleen muillakaan ei ole minkäänlaista täsmällistä ja mitenkään mitattavissa tai ennalta määriteltävissä olevaa tietoa, mikä ero on "euroalueen rahoitusvakaudella" ja "euroalueen vakaudella" – tai kumpi kulloinkin on uhattuna.

Euroopassa on kuitenkin kolme mahtimiestä, jotka tietävät uhkakuvien eron. He nimittäin päättävät sen. Suomen eduskuntaan ero saapuu ilmoitusasiana. Kukaties samanlaisella kuriiripostilla kuin aikanaan saapuvat myös maksumääräykset.

Hätätilan laatu
on ilmoitusasia

Siitä EVM:n toimintaa koskeva valtiosopimus tekee seikkaperäistä selkoa, että tukipäätösten yksimielisyysvaatimus on mahdollista sivuuttaa ainoastaan poikkeuksellisessa hätätilanteessa.

Sen sijaan sopimusteksti jättää tarkalleen määrittelemättä, minkä laatuisia nuo poikkeukselliset hätätilanteet ovat tai mistä ja miten ne ilmenevät.

Suomeksi sanottuna ero "euroalueen rahoitusvakautta" ja "euroalueen vakautta" koskevien uhkien välillä on arvion varainen.

Eron määrittely on yhtä täsmällinen kuin vaikkapa talvisäiden määrittely "hyvin kylmäksi" tai "erittäin kylmäksi" ilman lämpömittaria, saati mittarin asteikolta ennalta sovittuja raja-arvoja.

EVM-sopimus ei määrää, miten ero hätätilanteiden laadussa on arvioitava ja määriteltävä, mutta kylläkin, ketkä sen arvioivat ja määrittelevät. Suomi ei kuulu arvioryhmään eikä määrittelijöihin, mutta sitä vastoin Suomi kuuluu maksajiin.

Hätätilan luonteen määrittelevät ja luonnehdinnan muotoilevat EVM:n hallintoneuvoston puheenjohtajan pyynnöstä euromaiden keskuspankki EKP ja EU:n komissio.

EVM:n valtiosopimus "ehdottaa" hallintoneuvoston puheenjohtajaksi euromaiden talousministereiden niin sanotun euroryhmän puheenjohtajaa.

Kriisin laadun määrittelisivät tällä haavaa kokkahenkilöiden tarkkuudella euroryhmän puheenjohtaja Jean-Claude Juncker, komission talousasioista vastaava varapuheenjohtaja Olli Rehn ja EKP:n pääjohtaja Mario Draghi.

Tarkoitus määrää
sanavalinnat

Tähänastiset kriisitoimet tai niitä edeltäneet hätätilat eivät määrittelyineen välttämättä kerro mitään jonkin vielä kokemattoman koettelemuksen laadusta – tai siis tuon koettelemuksen kuvaamiseksi aikanaan ilmoitettavista laatusanoista.

Aiempien kriisivaiheiden laadun kuvailu on ollut arvion varainen, ja näin on asianlaita vastakin.

Euroalueen talouspäättäjät ovat kuvanneet parin viime vuoden kriisitoimia useimmiten "euroalueen rahoitusvakautta" uhanneen vaaran torjumiseksi. Kuvaus voi toki olla osuva, mutta osuvuus ei liene kuvauksen ainoa tarkoitus.

Nyt jo noin 240 miljardiin euroon paisuneet tukitoimet ovat periaatteessa olleet EU:n perussopimuksen vastaisia.

EU-valtioilla ei ole oikeutta ottaa vastatakseen toistensa velkoja tai muita velvoitteita. Siitä kuitenkin kriisitoimissa on ollut kyse. Muodollisia sopimusrikkomuksia on vältetty sopimuksia muuttamalla tai niitä kiertämällä.

Kriisitoimia toteuttaneet ja niistä sopineet päättäjät ovat kriisin kuluessa keskenään sopineet, että kriisitoimet eivät ole jäsenvaltioiden keskinäistä kiellettyä rahoitustukea, vaan koko "euroalueen rahoitusvakauden" turvaamiseksi välttämättömiä ja siksi kriisioloissa sallittuja ja suorastaan vastuullisia toimenpiteitä.

Kokonaispääoma ei
kasva sanakikkailulla

Koska talouspäättäjät ovat sopineet "euroalueen rahoitusvakautta" turvaavat tukiluotot ja muut kriisitoimet sallituiksi, ovat tähänastiset kriisin vaiheet uhanneet juuri "euroalueen rahoitusvakautta", ja siksi myös kriisitoimet ovat turvanneet juuri "euroalueen rahoitusvakautta".

Toki rahoitusvakaus on oikeastikin ollut vaakalaudalla, mutta se on eri asia eikä vaikuttane sanavalintoihin kriisitoimien kuvailussa yhtä paljon kuin sopimustekninen tarkoituksenmukaisuus.

Kulloisenkin hätätilan ja kulloistenkin kriisitoimien laadun ja syyn määrittely on ollut tähän asti poliittinen julistus ennemmin kuin täsmällinen tosiseikka.

Näin lienee myös EVM:n kriisitoimissa – sillä erolla, että EVM saa tarvittaessa miljardeja liikkeelle verrattomasti vikkelämmin ja kevyemmällä paperityöllä kuin tähän asti apurahoja jakanut Euroopan rahoitusvakausväline ERVV.

EVM voi myöntää tukiluottoja ja muunlaista rahoitustukea, joita varten sillä on ensi alkuun 80 miljardin euron maksettu pääoma ja rahoitusmarkkinoilta hankittua lainarahoitusta. Euromaat ovat sitoutuneet lisäksi maksamaan 620 miljardia euroa niin sanottua vaadittaessa maksettavaa takuupääomaa.

Suomen osuus EVM:n aloitusvaiheen maksetusta pääomasta on 1,44 miljardia euroa ja vaadittaessa maksettavasta takuupääomasta 11,14 miljardia euroa, yhteensä 12,58 miljardia euroa.

EVM:n kokonaispääoman korottaminen on mahdollista mutta se onnistuu vain EVM:n hallintoneuvoston yksimielisellä päätöksellä. Siihen vastaanhangoittelijat on toisin sanoen painostettava poliittisen paineen ja uhkailun avulla, pelkkä sanakikkailu yksimielisyysvaatimuksen sivuuttamiseksi ei riitä.

Hätätilamenettelyn avulla toteutettu kriisirahoitus voi epäsuorasti merkitä vaatimusta takuupääoman maksamisesta, jos esimerkiksi rahoituksesta koituu tappioita eikä tarkoitukseen varattu hätärahasto riitä.

Edunsaajat päättävät
ja sivulliset maksavat

Jos europäättäjien mahtikolmikko haluaa saada miljardeja liikkeelle, ja jos he aavistavat jonkin Suomen kaltaisen pienen maan asettuvan vastahankaan, riittää, että he päättävät "euroalueen vakauden" olevan vaarassa.

Eivät he sentään keskenään saa kolmeen pekkaan hätärahaa liikkeelle, mutta tuon määrittelyn jälkeen ei ole pelkoa tukipäätösten kilpistymisestä ainakaan pikkumaiden vastarintaan.

Yksimielisyysvaatimuksen sivuuttavassa hätätilamenettelyssä EVM toimii niin kuin vähintään 85 prosentin omistusosuutta edustavat jäsenmaat äänestävät. Tuo äänimäärä kertyy esimerkiksi Saksan, Ranskan, Italian, Espanjan, Belgian ja tähänastisten kriisimaiden äänin.

Komissio ja EKP eivät osallistu EVM:n kustannuksiin, mutta kylläkin osaltaan päättävät, onko kriisirahaa syytä panna liikkeelle viivyttelemättä vai sallivatko he yksimielisyyden kaltaista aikailua.

Kummallakaan ei ole pienintäkään epätietoisuutta siitä, että suurin osa tukimiljardeista kiertää kriisimaiden kautta pääosin suurimpien EU-maiden ja kriisimaiden liikepankeille. Siis niiden maiden, joiden äänillä syntyy tukitoimiin tarvittava määräenemmistö.

Sekin on tarkalleen komission ja EKP:n tiedossa, että hätätilamenettelyn määräenemmistöllä voidaan käytännössä sivuuttaa kaikkien niiden Suomen kaltaisten kriisin varsinaisiin syihin nähden sivullisten äänet, joilla on kriisitoimissa ainoastaan maksajan tehtävä.

Toki suuret jäsenmaat ja määräenemmistön päättäjät maksavat suuren osan laskusta, mutta sivullisten avulla suurten maiden lasku on keveämpi kuin se olisi ilman sivullisten tukea.

Samalla suurilta mailta säästyy omien pankkiensa suoran tukemisen poliittista ja taloudellista taakkaa.

Alttiutta uusiin
sanavalintoihin

Kriisin laadun ja kriisitoimien kiireellisyyden arviointi keskittyy EVM:ssä Suomen ja muiden eurovaltioiden puolesta tavallaan "pahaenteisen" ryhmän käsiin.

Epäilemättä kolmikko on seikkaperäisesti perillä euroalueen rahoitusvakauden ja koko rahaliiton vakauden välisistä vivahde-eroista ja epäilemättä heillä on monipuolinen kokemus kriisitoimien arvioimisesta.

Mutta heillä on myös muita julki lausuttuja päämääriä kuin "vain" vakaus – tai ainakin heidän sanavarastossaan sana "vakaus" merkinnee enemmän kuin vain vaikkapa korkojen laskua.

Euroryhmän puheenjohtajana ainakin ensi kesään jatkava Juncker, talouskomissaari Rehn samoin kuin EKP:n Draghi ovat kukin eri tavoin ilmaisseet useita kertoja kriisin kuluessa, että eurovaltioiden olisi syytä käyttää rutkasti runsaammin rahaa kriisin taltuttamiseen.

Ensi heinäkuun alusta lähtien heillä on entistä helpompi saada tahtonsa toteutumaan. Riittää, että he toteavat kriisin vakavuuden tarkoituksenmukaisin sanavalinnoin.

Ai niin, toki EVM:n on ensin vastaanotettava apuraha-anomus ennen kuin on aihetta todeta poikkeuksellinen kriisitila ja "euroalueen vakautta" uhkaava vaara.

"Euroalueen vakaus" vaarantunee juuri niin uhatuksi kuin halutun sanavalinnan perustelemiseksi on tarpeen. Riittänee, että Draghi komentaa rahahanoja kireämmälle Madridissa ja tarvittaessa myös Milanossa.