Ei ratkaisua kriisiin, vaan kolme uutta eurobluffia

Ensi viikon odotuksiin on leivottu suuria lupauksia, niin kuin monasti aiemminkin tämän kriisin kuluessa. Suuria lupauksia on tähän asti joka kerta seurannut vielä suurempia pettymyksiä.

Pettymys voi nytkin olla herkässä, vaikka talouspäättäjät saisivatkin sovittua kaikki ensi viikolle kaavailemansa suuret uudistukset. Pettymyksen syy olisi sama kuin kriisin mittaan on ollut monasti aiemminkin: odotukset ja lupaukset ovat taas suurempia kuin lopputulos voi olla.

Ensi viikon ja lähiviikkojen kolme suurta ponnistusta ovat:

1) Kreikan valtion hätärahoituksen jatkaminen ja sen ehtona Kreikan valtion yksityisiltä rahoittajilta edellytettävä taakanjako,

2) Hätärahoituksen vahvistaminen euromaiden pysyvän kriisirahaston EVM:n ja Kansainvälisen valuuttarahaston IMF:n lisärahoituksen avulla, ja

3) Euroalueen ja hyvässä lykyssä muidenkin EU-maiden talouden vakauttaminen, tasapainottaminen ja kasvuedellytysten vahvistaminen uusilla talouden ohjauskeinoilla ja säännöillä.

Nämä tuskin lopettavat kriisiä yhdessä tai erikseen. Sen sijaan ne voivat osaltaan pitkittää ja pahentaa euroalueen velka- ja talousongelmia. Kyse on ennemmin kolmesta uudesta eurobluffista kuin kriisiin tepsivästä lääkkeestä.

Kriisitoimet
eivät suju

Kreikan valtiolta loppuvat rahat ennen kuin sen pitäisi maaliskuussa maksaa suurehko määrä vanhaa velkaa pois päiviltä. Tuolloin erääntyy 14,4 miljardin euron obligaatiolaina korkoineen, joten jostakin pitäisi löytyä runsaat 15 miljardia euroa.

Normaalisti valtio hankkisi vanhan velan maksamiseen tarvittavan summan hakemalla saman määrän tuoretta luottoa rahoitusmarkkinoilta. Kreikalta moinen ei suju, sillä rahoitusmarkkinat eivät luota tippaakaan sen velanmaksukykyyn.

Kreikan pitkäaikainen velkarahoitusta ja erääntyvien vanhojen lainojen uusiminen on ollut vuoden 2010 keväästä lähtien muiden eurovaltioiden ja IMF:n hätäluottojen varassa.

Alkuperäisten kriisisuunnitelmien mukaan Kreikan valtion olisi pitänyt tähän mennessä saada taloutensa reilaan ja markkinoiden luottamus palautettua. Tarkoitus oli, että Kreikka kykenisi maksamaan maaliskuussa erääntyvän velkansa uuden markkinarahoituksen avulla.

Mikään ei ole kuitenkaan sujunut Kreikan kriisissä saati sen hoidossa niin kuin alun perin oli tarkoitus ja Suomi ja muut hätärahoittajat uskoivat. Näillä näkymin Kreikalla ei ole ehkä vuosikausiin asiaa rahoitusmarkkinoille.

Niinpä maaliskuussa Kreikalla on edessään kaksi vaihtoehtoa: joko se saa käyttöönsä lisää hätärahaa tai maksukyvyttömyys suistaa sen vararikkoon.

Kumpikaan vaihtoehto ei ole helppo tai muiden euromaiden mieleen. Siksi päättäjien tavoittelema "ratkaisu" ei ratkaise Kreikan rahoitusahdinkoa vaan lykkää ratkaisua.

Kreikan maali
karkaa kauemmas

Kreikkaa maaliskuussa uhkaava vararikko on tarkoitus väistää uudella hätärahoituksella, jonka määräksi europäättäjät ovat jo viime kesänä sopineet 130 miljardia euroa.

Tämän Kreikan toisen "pelastuspaketin" keskeisiin ehtoihin kuuluu yksityisten rahoittajien osallistuminen tukitoimiin. Puhe on niin sanotusta taakanjaosta – tai "vastuun" kantamisesta niin kuin politiikan puheenparsissa asia ilmaistaan.

Alun perin Kreikan rahoittajapankkien ja muiden yksityisten rahoittajien piti osallistua taakan kantamiseen myöntymällä lainasaataviensa noin 20 prosentin arvonalennukseen.

Kyse oli saatavien nykyarvon alennuksesta, joka olisi pienentänyt Kreikan velkavastuiden nimellisarvoa vain vähän. Tarkoitus oli saada Kreikan velkaisuusaste laskettua noin 140 prosentista noin 120 prosenttiin maan bruttokansantuotteesta.

Neuvottelut yksityisten rahoittajien kanssa venyivät ja Kreikan talous jatkoi alamäkeä siihen malliin, että tavoitteet karkasivat ennen kuin sopimusta syntyi.

Maalin karkaamista kuvaa, että Kreikka pyrkii uusissa taakanjakoneuvotteluissa samaan 120 prosentin velkaisuusasteeseen, mutta nyt tämän saavuttamiseksi tarvittaisiin yksityisten lainasaatavien leikkaaminen puoleen.

Yhä keskeneräisten neuvottelujen lainaleikkaus tietäisi yksityisten lainasaatavien nykyarvoon jopa 75 prosentin alennusta. Neuvottelut ovat takkuilleet, sillä lainaleikkaukset olisi tarkoitus toteuttaa ainakin muodollisesti vapaaehtoisina.

Taakanjakoneuvottelujen kuluneiden kuukausien kuluessa maali on taas siirtynyt. Niinpä taakanjaolle asetetut tavoitteet tuskin toteutuvat, vaikka sopimus syntyisi.

Tämä saneeraus
tuskin riittää

Suursijoittajia neuvovat analyysiyhtiöt samoin kuin rahoitusmarkkinoiden suurpankit ovat laatineet viime viikkojen kuluessa lukuisia Kreikan rahoitustilannetta ja taakanjakoneuvotteluja koskevia analyysiraportteja.

Niiden perusteella Kreikka ei selviä veloistaan eikä sen puoleen saavuta velkaisuusasteelleen asetettuja tavoitteita, vaikka joka ikinen yksityinen rahoittaja suostuisi saataviensa puolittamiseen niin kuin taakanjakoneuvotteluissa on tarkoitus.

Esimerkiksi ranskalaispankki Societe Generalen perjantaina suurasiakkailleen toimittama raportti arvioi saneerausneuvottelujen tavoitteet jokseenkin toivottomiksi.

Pankki laskee Kreikan kansantalouden supistumisen ja valtion alituisesti kasvavan alijäämän yhteisvaikutuksesta, että helleenivaltion velkaisuusaste ei ole enää edes 150 prosenttia vaan se on noin 165 prosenttia.

Yksityisten velkojen puolittaminen laskisi pankin arvion mukaan velkaisuusasteen 135 prosenttiin eikä suinkaan 120 prosenttiin niin kuin olisi tarkoitus. Ja mikä surkeinta, siitä velkaisuusaste palaisi talouden jyrkkenevän alamäen takia tuota pikaa takaisin 150 prosenttiin.

Taakanjako tietäisi toisin sanoen pankeille ja muille Kreikan rahoittajille tappioita ja Kreikalle kevennystä toivottomaan velkataakkaan, mutta ei riittäisi likimainkaan päättämään kriisiä.

Kreikan velkataakka olisi leikkauksen jälkeenkin toivoton – ja helleenivaltio olisi ennen pitkää taas uuden hätärahoituksen ja mahdollisesti uuden saneerauksen tarpeessa.

Niinpä ensi viikon "Kreikka-ratkaisu" on ennemmin bluffi kuin kriisin ratkaisu.

Uutta velkaa
vanhan päälle

Lisää suuria tai liian suuria odotuksia liittyy hätärahoituksen "tulivoiman" vahvistamiseen eli suomeksi sanottuna kriisimaiden tarpeisiin varattavien rahamäärien kasvattamiseen.

Ensi viikon suuria kysymyksiä on, mitä europäättäjät sopivat euromaiden yhteisen pysyvän kriisirahaston EVM:n perustamisesta, toiminnasta ja rahoittamisesta. Tarkoitus on saada EVM aloittamaan ensi kesänä, mutta sitä ennen olisi sovittava esimerkiksi rahoituksesta ja päätöksentekomenettelystä.

Euromaat ovat sopineet, että EVM:n kokonaispääoma olisi 700 miljardia euroa ja "rahoituskapasiteetti" 500 miljardia euroa. Sitä ne eivät ole vielä sopineet, missä tahdissa summat olisi tarkoitus EVM:lle toimittaa.

Sekin on sopimatta, tuleeko EVM:n rahoitusvara jo ennestään väliaikaiselle ERVV:lle kertyneen luotonantovaran päälle vai onko ne tarkoitus yhdistää.

Se on erikseen sopimattakin selvää, että yhdelläkään EVM:n pääomittamiseen osallistuvalla eurovaltiolla ei ole tarkoitukseen luvattuja varoja. Niinpä Suomenkin on lainattava EVM:lle luvatut 12,6 miljardia euroa.

Näin velkaongelmien ratkaisemiseksi perustettava EVM osaltaan pakottaa euromaita velkaantumaan lisää – etenkin, kun EVM:n hätärahoitus merkitsee "pelastettaville" kriisimaillekin yksityisten velkojen korvaamista EVM:n hätäluotoilla eikä suinkaan velkataakan kevennystä.

Mistä kertyy IMF:n
uusi tulivoima?

Toiseksi uudeksi hätärahoituksen lähteeksi europäättäjät havittelevat IMF:n yhteyteen perustettavaa uutta kriisikassaa. Toive on, että IMF:n vanhat ja uudet rahoittajamaat kokoaisivat valtioiden rahoituskriisien varalle 500 miljardin dollarin eli vajaan 400 miljardin euron verran uutta pääomaa.

Uuden hätärahaston kokoamisen on IMF:n johtokin vahvistanut, mutta tästäkin uudesta "tulivoimasta" on toistaiseksi julkistettu enemmän tavoitteellisia julkilausumia kuin muodollisia päätöksiä saati yksityiskohtia.

IMF:n suurimman rahoittajamaan Yhdysvaltain johto on ilmaissut haluttomuutensa osallistua eurovaltioiden hätäluottojen suoraan tai epäsuoraan rahoittamiseen. Sitä vastoin Kiinan, Brasilian ja Venäjän johtajat ovat ilmoittaneet voivansa harkita asiaa.

EU-maat ovat alustavasti sopineet valmiudestaan lisätä IMF:n rahoitusta 200 miljardilla eurolla, josta eurovaltioiden osuudeksi on kaavailtu 150 miljardin pottia. Suomen osuus määräytyisi EKP:n pääoma-avaimen mukaan, ja olisi 2,7 miljardia euroa.

IMF:n uuteen "tulivoimaan" liittyy aivan sama peruspulma kuin EVM:n pääomaan, että kyseisiä varoja ei ole yhdelläkään pääoman kokoamiseen osallistuvalla länsimaalla, ei euromailla sen enempää kuin Yhdysvalloillakaan.

Edes Kiinalla tai muilla mittavia valuuttavarantoja hallitsevilla valtioilla ei ole IMF:n kaipaamaa pääomaa patjan alla piilossa. Varat on joko lainattava tai vapautettava arvopaperimyynnein – tai luotava keskuspankkien keinoin niin kuin euromaiden on tarkoitus tehdä.

Ellei tämä uusi "tulivoima" kerry kokonaisuudessaan keskuspankeilta, voivat tahattomat sivuvaikutukset kiristää ennestäänkin kireitä rahoitusmarkkinoita, vaikka tarkoitus olisi keventää markkinoita.

Kyse voikin olla bluffista ennemmin kuin kriisin kestävästä ratkaisusta.

Vyötä kireämmälle
sakkojen uhalla

Kolmas ensi viikon ja lähiviikkojen eurokokousten suuri kysymys on, minkälaiseen kuosiin päättäjät sommittelevat "vakausunionille" kaavailemansa uudet – tai ainakin uusvanhat – pelisäännöt.

Tarkoitus on kirjoittaa uusiksi eri jäsenmaiden yhteensä yli 60 kertaa rikkoman kasvu- ja vakaussopimuksen keskeinen sisältö. Paino on talouskurin ja vyön kiristämisessä sekä rikkureiden rankaisukeinoissa.

Ilmeisesti europäättäjät haluavat talouskurin lisäksi korostaa talouskasvun tärkeydestä. Ongelmia koituu siitä, että talouskasvun korostaminen jäänee puheeksi mutta uudet vyönkiristykset alkanevat saman tien – vaikka sakkojen uhalla.

Yksi mahdollinen kipukynnys on "vakaussääntöihin" kaavailtu 0,5 prosentin uusi niin sanotun rakenteellisen alijäämän raja.

Tästä koituisi lisää julkisen talouden leikkaustarvetta useimmille muille euromaille kuin Suomelle, jolle tämä julkisen talouden suhdannekorjattu tasapainomittari sattuu osoittamaan lievää ylijäämää.

Toisin on kriisimailla, joilta tämä sääntö edellyttäisi jopa useiden prosenttien bkt-osuuden verran uusia vyönkiristyksiä.

Tasapaino olisi voinut
onnistua kasvuvuosina

Uuden alijäämärajan käyttöönotto ja vanhojen vahvistaminen vetää tehokkaasti pohjaa pois talouskasvua koskevilta kannustuspuheilta ja aikeilta, sillä julkisen talouden vyönkiristykset on tarkoitus toteuttaa ja niitä on tarkoitus sakkojen uhalla voimistaa kesken taantuman.

Erityisesti kriisimaille kesken ankaran taantuman määrätyt julkisen talouden tasapainotustoimet eivät hevin onnistu, sillä kyseisten toimien suorat ja välilliset vaikutukset ovat omiaan heikentämään taloutta ja jopa kasvattamaan julkisen talouden alijäämiä.

Myös velkaisuuden suhdeluvut heikkenevät, jos talous supistuu enemmän kuin velkataakka.

Talouden tasapainottaminen olisi pitänyt toteuttaa ja se olisi voinut onnistua kriisiä edeltäneinä kasvun vuosina. Ja niin ne olisi nytkin mahdollista toteuttaa vain kasvun avulla.

Nyt kesken ankaran taantuman ja yksipuolisesti vyönkiristyksiin perustuva tasapainotemppu tuskin onnistuu, vaan osoittautuu bluffiksi.