Tämän takia euroalueen velkamyrsky pahenee

Euroalueen velkakriisin lopusta saati loppulaskusta ei ole vielä tietoa, kun alkaa kriisin kolmas vuosi. Sekään ei ole vielä tiedossa, keiden kärsittäviksi ja miten tämän kriisin lasku lopulta lankeaa.

Analyysi

Kuva: Kimmo Mäntylä/Lehtikuva

Sen sijaan tiedossa on, että euroalueen talous ja rahoitusjärjestelmä ovat nyt kriisin kolmannen vuoden alkajaisiksi kehnommassa kunnossa kuin kriisin toisen vuoden alkaessa vuosi sitten. 

Kriisi ei ole ottanut talttuakseen, vaikka talousviranomaiset ovat jo monta kertaa muuta väittäneet ja yrittäneet onnettomilla "niskalenkeillään" ottaa markkinavoimia hallintaansa muka kriisin lopettaakseen.

Vielä viranomaiset eivät ole kuitenkaan tohtineet puuttua kriisin keskeisiin syihin. Sitäkään viranomaiset eivät ole tohtineet päättää, kuka maksaa laskun. Siksi kriisi yhä pitkittyy ja pahenee.

Uutta velkaa
vanhan päälle

Euroalueen talousnäkymät ovat nyt kehnommat kuin vuosi sitten. Etenkin kriisimaat ovat paraikaa pahenevassa taantumassa tai jo suoranaisessa lamassa. Osa talousennustajista povaa koko euroalueelle taantumaa ainakin ensi vuoden alkupuoleksi.

Samoin euromaiden keskinäinen talouden tasapaino on entistä pahemmin vinksallaan. Kriisimaiden vaihtotaseiden alijäämät ja etenkin Saksan ylijäämä ovat jatkaneet kasvamistaan.

Samaa rataa on heikentynyt myös kriisin keskeinen tekijä, velkaantuminen. Velkaa on eri muodoissaan eurotalouden eri osissa nyt runsaammin kuin vuosi sitten tai kriisin alkaessa.

Liian raskaasta velkataakasta tavalla tai toisella johtuvaa kriisiä on toistaiseksi hoidettu yhä uudella velalla. Näin kriisitoimet ovat paisuttaneet eivätkä suinkaan keventäneet euromaiden velkaisuutta.

Kriisitoimet eivät juurikaan ole pienentäneet kriisimaiden velkamääriä, mutta ne ovat sitäkin enemmän kasvattaneet muiden euromaiden velkavastuita. Samoin pankkien velkaisuus on pahentunut tai parhaimmillaan pysynyt ennallaan.

Mitä maksaa ja
kuka maksaa?

Euroalueen velkasopan keskeisiä aineksia ovat liian velkaiset velalliset ja niitä liian suurin luotoin rahoittaneet itsekin liian velkaiset pankit. Tätä soppaa talouspäättäjät ovat hämmentäneet yhä sakeammaksi velkamäärää lisäämällä.

Markkinatalouden periaattein velkakriisin ratkaisu olisi karu mutta selväpiirteinen: liian suuret velat jäisivät maksamatta ja muuttuisivat liian suuria riskejä ottaneiden pankkien ja muiden riskinottajien luottotappioiksi.

Talousviranomaisten pian pari vuotta toteuttamat tehottomat hätätoimet ovat osoittaneet, että päättäjät eivät usko markkinatalouden periaatteisiin vaan haluavat yrittää ratkaista kriisin omilla konsteillaan.

Konstit eivät ole toistaiseksi tepsineet, sillä viranomaiset eivät ole osanneet tai tohtineet ratkaista kahta kriisin talttumiselle keskeistä kysymystä:

1) Kuinka paljon euroalueella on liikaa velkaa?

2) Kuka maksaa nuo liiat velat ja miten se tapahtuu?

Euroaluetta väijyvät luottotappiot ovat kuin kuuma peruna, jota viranomaiset pompottelevat keskenään toivoen sen jäähtyvän ja kutistuvat. Tätä menoa se ennemmin kuumenee ja paisuu.

Piileviä tappioita
satoja miljardeja

Euroalueen rahoitusmarkkinoilla toimivat suurpankit ja kansainvälisiä suursijoittajia neuvovat analyysiyhtiöt ovat kriisin mittaan laatineet lukuisia laskuharjoituksia euroaluetta odottavien luottotappioiden määrästä.

Lähteestä ja laskutavasta riippuen euroalueen pankkijärjestelmässä muhii satojen miljardien eurojen tai jopa parin tuhannen miljardin euron verran piileviä luottotappioita.

Tappioarvioiden alakanttia edustaa EU:n pankkivalvoja EBA, joka on ilmoittanut pankkien tarvitsevan hieman yli sata miljardia euroa uutta pääomaa kestääkseen kriisitappiot ja kohentaakseen vakavaraisuuttaan.

Pankkien omien analyysiosastojen arviot piilevien tappioiden määrästä ja uuden pääoman tarpeesta ovat moninkertaisesti suurempia. Analyysiyhtiö Independent Strategyn kokoamat arviot vaihtelevat 500 miljardista eurosta yli 3 000 miljardiin.

Jos talouspäättäjien lupaus pitää, eivätkä pankit ja muut yksityiset rahoittajat joudu itse kärsimään tappioitaan, jotakuta sijaiskärsijää odottaa joka tapauksessa karvas lasku.

Saivatko pankit
tappiosuojan?

Kreikan velkojapankkeja ja muita yksityisiä rahoittajia uhkaa tuntuva lainasaatavien arvonlasku, mutta niidenkin toteutuminen on epävarmaa. Neuvottelut yksityisten rahoittajien "vapaaehtoisista" tappioista ovat kesken ja viranomaisilla on vastassaan niin sanottuja korppikotkarahastoja kanneuhkauksineen.

Toki Kreikan ja muiden kriisivaltioiden rahoittajat ovat tähänkin mennessä kärsineet tuntuvia tappioita, jos ne ovat myyneet kriisivaltioiden velkakirjoja velkakirjamarkkinoilla. Mutta yhdenkään vanhan lainan erääntymisestä ei ole vielä koitunut euronkaan vertaa tappiota.

Muiden euromaiden yksityisille velkojille euromaiden talouspäättäjät ovat antaneet lupauksen lainasaatavien tappiosuojasta. Viimeksi tämä lupaus toistui joulukuun alun huippukokouksessa.

Ellei ylivelkainen kriisivaltio kykene maksamaan velkojaan, saavat pankit lupauksen mukaan rahansa pois muiden euromaiden kustannuksella ennemmin kuin joutuvat itse kärsimään tappioita ottamistaan riskeistä.

Tällaisen tappiosuojan kustantamiseen Suomikin on alustavasti luvannut osallistua muiden euromaiden mukana. Lupaus ei vielä vihjaa, kuinka paljon tappioita on odotettavissa, mutta se on vahva viite tappioiden maksajasta.

Riskien ja tappioiden
uudelleenjako

Sitä EU:n tai euroalueen talouspäättäjät eivät ole suoraan sanoneet, että kriisitoimien tarkoitus on maksattaa kriisimaiden liian suuria velkoja ja kattaa uhkarohkeiden pankkien liian suuria riskejä kaikkien euromaiden veronmaksajilla.

Tällaisesta riskien ja tappioiden hallinnollisesta uudelleenjakamisesta on kuitenkin kriisitoimissa pääosin ollut kyse. Riskien ja tappioiden kohdentumiseen on tältä osin nähtävästi tarkoitus soveltaa ennemmin suunnitelmatalouden kuin markkinatalouden periaatteita.

Selvillä on vasta, ketkä eivät joudu kärsimään pankkien ja muiden riskinottajien ottamia riskejä: pankit ja muut riskinottajat itse.

Epäselvää on sen sijaan, kuka maksaa ja miten lasku lankeaa. Epäselvää on myös, miksi talousviranomaiset haluavat ehdoin tahdoin, hinnalla millä hyvänsä ja seurauksista piittaamatta, varjella pankkeja näiden oman riskinoton seurauksilta.

Vapaaehtoisia maksajia ei ole yhtään, joten viranomaisten on maksatettava lasku vastentahtoisilla maksajilla. Tämä on poliittista uhkapeliä, sillä laskun maksavat sivulliset voivat seuraavissa vaaleissa osoittaa tyytymättömyytensä – jos oivaltavat joutuneensa maksamaan muiden velkoja ja kärsimään muiden riskeistä.

Veronmaksaja
maksaa tämänkin

Satojen tai jopa tuhansien miljardien eurojen tappioita ei hevin hivuteta huomaamatta kenenkään maksettaviksi. Silti keinoja laskun langettamiseen on useita.

Osa keinoista on lähes huomaamattomia. Karkeasti pelkistäen päättäjät voivat maksattaa kriisin tappiot euromaiden kansalaisilla suoraan tai välillisesti. Suorakin maksutapa on mahdollista toteuttaa eri tavoin.

Suoraa maksamista ovat euromaiden väliset tukitoimet, jollaisia on tähänkin mennessä pantu vireille. Toistaiseksi kyse on ainakin muodollisesti ollut hätäluotoista, mutta jos ja kun niitä jää maksamatta, muuttuvat ne varainsiirroiksi.

Suurin osa hätäluotoin kriisimaille lainatuista varoista on mennyt suoraa päätä vanhojen velkojen maksamiseen. Kriisimaat ovat hätäluottojen turvin maksaneet vanhoja velkojaan täyteen hintaan ja korkoineen.

Hätäluottoja myöntäneille maille on syntynyt saman verran uutta velkaa tai velkaa vastaavia takausvastuita. Kriisimaiden omat velkavastuut ovat pysyneet ennallaan tai kasvaneet.

Saman lajin varainsiirtoratkaisusta olisi kyse euromaiden yhteisvastuullisissa velkajärjestelyissä ja varsinkin euroalueen muuttamisessa liittovaltioksi varain- ja tulonsiirtomenetelmineen.

Niissä vähiten velkaiset, suurituloisimmat tai suurimpien verotulojen maat siirtäisivät varallisuutta ja tuloja kriisimaiden käyttöön, jotta nämä voisivat maksaa liian suuria velkojaan alkuperäisille rahoittajilleen.

Suomi kuuluisi maksajamaihin – ja Suomen osuuden maksaisivat ne suomalaiset, jotka muutenkin maksavat suurimman osan veroista: työssä käyvä keskiluokka.

Tarpeellinenkin
tuki on tukea

Yksi epäsuora keino maksattaa kriisimaiden velkoja ja niihin liittyviä tappioita kaikkien euromaiden kansalaisilla Suomea myöten olisi inflaation tahallinen tai tuottamuksellinen kiihdyttäminen.

Inflaatio lienee maailman vanhimpia ylivelkaisten hallitsijoiden ja hallitusten keinoja velkojensa vesittämiseen. Tästä olisi nytkin kyse, jos kriisimaiden ahdinkoa olisi tarkoitus keventää velan- ja veronmaksuun liikenevää rahamäärää roimasti kasvattamalla.

Toki inflaation seurauksista osansa kärsisivät kriisimaiden velkojat, jotka joutuisivat tyytymään odotettua laimeampien eurojen vastaanottamiseen. Mutta samaa tahtia heikkenisi myös sivullisten säästäjien säästöjen reaaliarvo eli ostovoima.

Inflaatiota hienovaraisempi keino velkakriisin maksattamiseen sivullisilla on parasta aikaa käytössä. Se on keinotekoisen matala korkotaso, joka merkitsee suoraa tukea säästäjiltä pankeille ja velallisille.

Samanlaista vaikeasti veronmaksajien kuluksi erottuvaa korkotukea sisältyy aimo annos siihen keskuspankkirahoitukseen, jota EKP myönsi viime viikolla pankeille lähes 500 miljardia euroa.

Tasan prosentin hullunhalpa korko ja muut ohuen ohuet lainaehdot ovat silkkaa EKP:n tarjoamaa pankkitukea – joka ei tule taivaasta. Tämänkin tuen kustantavat Suomi ja muut euromaat ja niiden veronmaksajat.

Olipa tuki kuinka välttämätön tahansa, on se silti tukea. Ja sillä on silti maksajansa. Tätä eivät päättäjät mielellään myönnä – vaan kasvattavat sen sijaan laskua yhä uusin tehottomin hätätoimin.