Eurokraattien vallankaappaus päättyy vielä kyyneliin

Euroalueen ja muun Euroopan talousnäkymät ovat lyhyen ajan kuluessa heikentyneet merkittävästi. Euromaiden talous uhkaa uupua taantumaan Suomea ja Saksaa myöten, ja kriisimaat uhkaavat painua yhä syvempään lamaan.

Samaan aikaan ylivelkaisten euromaiden velkakriisi on sekin entisestään pahentunut. Pääomaa pakenee pienten kriisimaiden lisäksi jo euromaiden suurimpiin kuuluvasta Italiasta.

Talouden kriittiset toisinajattelijat katsovat, että eurotalouden takapakki ja velkakriisin kärjistyminen ovat keskeisiltä osin euromaiden, niiden yhteisen keskuspankin EKP:n ja koko Euroopan unionia paimentavan EU:n komission omaa syytä.

Kriittisen tulkinnan mukaan aluillaan on euroalueen omatekoinen taantuma, ja pääomakin kaikkoaa karkuun yhä suuremmista maista pitkälti talousviranomaisten onnettomien hätätoimien surkeiden sivuvaikutusten takia.

Talous- ja finanssivahingot eivät kuitenkaan ole enää europäättäjien onnettomien hätätoimien kaikkein surkein sivuvaikutus – niissähän palaa "vain" rahaa. Uusimpien hätätoimien surkeista sivuvaikutuksista voi tuleen leimahtaa rutikuiva ruuti.

Säilyykö vai järkkyykö
yhteiskuntarauha?

Vaikeiden talousuudistusten toteuttaminen on länsimaista kansanvaltaa kunnioittavissa maissa mahdollista vain, jos toimenpiteillä on kansan enemmistön ja toimia vahvistavan parlamentin enemmistön tuki.

Muuten muutoksia kulloinkin vuorollaa yrittävä hallitus päätyy pikavauhtia vaihtoon ja valta vaihtuu viimeistään seruaavissa vaaleissa. Tarvittavat toimet saattavat lopulta jäädä toteuttamatta.

Hankalien ja kipeiden uudistusten toteutustavasta pitkälti riippuu, säilyykö vai järkkyykö yhteiskuntarauha.

Jopa kansan parhaaksi tarkoitetut toimet voivat johtaa vaaliuurnilla tai pahimmillaan kaduilla vallankumouksiin, jos niitä toteutetaan pakkotoimin vastoin kansan enemmistön hyväksyntää. Vielä pahempaa on, jos pakkotoimia vaativat ja toteuttavat ulkomaalaiset.

Juuri tältä näyttävät euromaiden, EKP:n ja EU:n vaatimat vyönkiristykset ja talousahdinkoa pahentavat painostustoimet euroalueen kriisimaissa.

Vastakkain näyttävät olevan demokratia ja "eurokratia" – joka näyttää lisäksi käyneen viime viikolla demokratian kimppuun entistä kovemmin ottein.

Eurokraatit suuttuivat
kansanäänestyksestä

Eurokratia näyttää tyytymättömien silmissä entistä enemmän demokratian pahalta vastavoimalta sen jälkeen, kun Brysselin, Berliinin ja Frankfurtin eurokraatit näyttävät viikon kuluessa antaneen potkut peräti kahdelle eurovaltion vaaleilla valitulle pääministerille.

Tämä saattoi olla eurokraattien tähän mennessä pahin vikatikki ja onnettomista hätätoimista toistaiseksi se kaikkein onnettomin.

Vastakkainasettelu kärjistyi nopeasti sen jälkeen, kun eurokraatit närkästyivät pahan päiväisesti Kreikan pääministerin George Papandreoun "omin lupineen" ilmoittamasta kansanäänestyksestä.

Papandreou "uhkasi" kysyä kansanäänestyksellä, hyväksyykö Kreikan kansa Kreikalle lokakuun lopussa luvatun 130 miljardin euron uuden hätäluotto-ohjelman ankarine vyönkiristysehtoineen.

Eurokraatit säikähtivät Kreikan kansan äänestävän hätäpaketin kumoon ja samalla maansa jopa eroon eurosta.

Se ei välttämättä selviä milloinkaan, oliko Papandreoun ajatus kansanäänestyksestä vilpitön yritys antaa kansalle vaikeissa kysymyksissä puheenvuoro vai oliko ehdotus bluffia.

Silti eurokraattien närkästys näytti todennäköisesti Kreikan ja muiden kriisimaiden kansalaisten silmissä suorastaan demokratian halveksimiselta.

Berlusconi sai
potkut EKP:ltä

Saksan liittokansleri Angela Merkel ja Ranskan presidentti Nicolas Sarkozy nuhtelivat Papandreouta ankarasti. Samoin närkästyksensä toi avoimesti julki moni varsinainen eurokraatti, EU:n toimielinten, kuten komission tai EKP:n, palveluksessa oleva virkailija.

Kun Papandreou muutamaa päivää nuhtelujen jälkeen ilmoitti erostaan, näytti hän saaneen potkut muiden euromaiden ja EU:n talouspäättäjiltä eikä suinkaan oman maansa parlamentilta saati vaaleissa omat johtajansa valitsevilta äänestäjiltä.

Sama toistui päättyneellä viikolla Italiassa, kun eurokraatit savustivat maan pääministerin Silvio Berlusconin ilmoittamaan erostaan.

Berlusconi saatta hyvinkin olla Länsi-Euroopan kyseenalaisimpia ja surkuhupaisimpia playboy-pääministereitä vuosikymmeniin. Siitä huolimatta hän on noussut pääministeriksi maansa vaalijärjestelmän tuottamin tuloksin.

Niinpä kansanvallan kannattajat saattavat pitää perin outona, että edes Berlusconin kaltainen pääministeri saa – tai edes näyttää saavan – potkut EKP:ltä, jota johtavat ilman minkään valtakunnan vaaleja omaan valta-asemaansa nousseet virkailijat.

Moni velkakirjamarkkinoiden toimija tulkitsi EKP:n savustaneen Berlusconin eroamaan keskeyttämällä painostuksen ajaksi tukiostot Italian valtion velkakirjamarkkinoilla ja näin päästämällä alulle vakavan paniikinpoikasen. EKP jatkoi tukiostoja eroilmoituksen jälkeen.

Koituupa Berlusconin erosta Italialle etua tai ei, EKP:n menettely pääministerin erottajana voi herättää ärtymystä ja lisätä eurokriittisyyttä.

Kriisissä ei enää
kyse vain rahasta

Demokratian ja eurokratian yhä kärkevämmäksi käyvä vastakkainasettelu on velkakiriisin niitä pinnan alla kyteviä arvaamattomia voimia, joista finanssipiirien voisi luulla viis veisaavan.

Näin ei kuitenkaan ole asian laita.

Valveutuneet finanssitoimijat ovat aikaa sitten oivaltaneet, ettei euroalueen velkakriisissä ole kysymys pelkästään taloudesta ja rahasta. Heille on valjennut, että euroalueen ja euron kriisiä on seurattava muutoinkin kuin pelkkiä korko- ja valuuttakäyriä vahtimalla.

Kansainvälisten suursijoittajien neuvonantajat ovatkin yhä useammin tarkastelleet raporteissaan Euroopan kriisin muuttumista "pelkästä" talous- ja velkakriisistä yhä selvemmin myös yhteiskunnalliseksi kriisiksi.

Kriisin uusista ja arvaamattomista yhteiskunnallisista riskeistä ovat kirjoittaneet esimerkiksi analyysiyhtiö GaveKal Researchin perustajiin kuuluva ranskalaisekonomisti Charles Gave, analyysiyhtiö Lombard Street Researchin veteraaniekonomistit Brian Reading ja Leigh Skene sekä ranskalaispankki Societe Generalen strategikaksikko Albert Edards ja Dylan Grice.

Heidän tekstiensä näkökulmat vaihtelevat suuresti, mutta yksi keskeinen johtopäätös on yhteinen: europäättäjät leikkivät tulitikuilla rutikuivan ruutitynnyrin äärellä.

Eurokratiassa tarkoitus
pyhittää likaiset keinot

GaveKalin ennakkoluulottomista ja kriittisistä analyyseistään arvostettu ekonomisti Charles Gave on verrannut euroalueen ja EU:n eurokratiaa ammoisen Neuvostoliiton "hirviömäiseen teknokratiaan".

Jo ennen velkakriisiä euron rakennevioista ja kriisin maaperää muokanneista rahaliiton tasapaino-ongelmista kriittisesti kirjoittanut Gave esittää Neuvostoliitto-vertauksen tosissaan eikä vain vitsinä.

Hänen mukaansa eurokraatit ovat niin sitoutuneita "hyvän tarkoituksensa" – liittovaltion – tavoitteluun, että he ovat ennen kriisiä ja kriisin kuluessa rikkoneet tämän "hyvän tarkoituksensa" nimissä yhden sopimuksensa ja lupauksensa toisensa perään.

Saman "hyvän tarkoituksen" saavuttamiseksi eurokraatit ovat Gaven mukaan toistuvasti rikkoneet euromaiden kansalaisten demokraattisia oikeuksia.

Gaven mukaan eurokratiassa tarkoitus näyttää pyhittävän likaisetkin keinot. Hän viittaa kuitenkin Euroopan historiaan, ja arvelee, etteivät Euroopan kansat tälläkään kerralla alistu hallintokoneiston mielivaltaan vaan ennen pitkää demokratia ottaa vallan takaisin eurokratialta.

Sijoittajille arvioitaan kirjoittava Gave neuvoo, että eurokratian ja demokratian yhteenottoa on turvallisempaa seurata sivusta kuin esimerkiksi Italian valtion velkakirjoissa onneaan koetellen.

Omatekoiseen
taantumaan

Lombard Street Researchin Brian Reading on useita kertoja varoittanut yhtiön asiakkaita ottamasta EU:n talousennusteita todesta, vaan varautumaan likipitäen väistämättömään uuteen taantumaan.

Hänen mukaansa euroalueen uusi taantuma on ollut joltisenkin varma asia siitä lähtien, kun EU laati uudelle taantumalle seikkaperäisen käsikirjoituksen ja ryhtyi etenkin Saksan tuella vaatimaan tuon päättömän käsikirjoituksen noudattamista.

Euroopan omatekoinen taantuma on Readingin mukaan pääosin perua ennen aikojaan kesken edellisen taantuman huteran toipumisvaiheen aloitetuista julkisen talouden vyönkiristyksistä.

Taantumalle ei oikeastaan ollut vaihtoehtoja, kun EU määräsi vyönkiristykset alulle samaan aikaan kaikissa 27 jäsenmaassa, jotka ovat lisäksi toinen toistensa keskeisiä kauppakumppaneita. Kussakin jäsenmaassa heikkenevät nyt samaan aikaan kotimainen kysyntä ja vienti. Kun ei muutakaan ole, on edessä taantuma.

Reading ja LSR:n Leigh Skene varoittavat, että Euroopan omatekoinen taantuma on omiaan heikentämään herkkää yhteiskuntarauhaa. Työttömyys on kriisimaissa jo vaarallisen korkea, ja taantumassa työllisyys heikkenee lisää.

Etenkään kriisimaat eivät heidän mukaansa nouse velkasuosta vyönkiristyksillä ja työttömyydellä vaan talouskasvulla ja työllä. He luonnehtivatkin muiden euromaiden ja EU:n pelastustoimia ennemmin rankaisutoimiksi, jotka parhaillaan vaarantavat kansojen välistä yhteishenkeä.

Tämä ollut vasta
velkakriisin alkua

Ranskalaispankki SocGen kuuluu itsekin kriisimaissa suuria riskejä ottaneisiin suurpankkeihin ja rahamarkkinoiden silmätikkuihin.

Tämä ei ole estänyt pankin suurasiakkaita neuvovan strategisen sijoitustutkimuksen "toisinajattelijoita" Albert Edwardsia ja Dylan Gricea kirjoittamasta hyvinkin kriittisiä tekstejä pankkien hölmöilystä ja eurokraattien onnettomista hätätoimista.

Heidän raporttejaan on jo pitkään leimannut hyvin kriittinen, epäluuloinen ja pääpiirteissään perin apea tulkinta Euroopan julkisen talouden ja rahatalouden tulevaisuuden näkymistä.

Euromaat ja muut Länsi-Euroopan maat ovat heidän mukaansa vasta tuskallisen velkakriisinsä alkupuolella. Kriisi on vasta keskittynyt ylivelkaisten valtioiden näkyviin velkoihin.

Varsinainen rahoituskriisi alkaa vasta muutaman vuoden kuluttua, kun julkisen talouden monin verroin näkyviä velkoja mittavammat kattamattomat ja suurimaksi osaksi vielä näkymättömät vastuut alkavat langeta maksuun ja aiheuttaa ongelmia.

Tuolloin velkakriisin yhteiskunnalliset ristiriidat ja vastakkainasettelut arvaamattominen seurauksineen muuttuvat nekin. Rikkaiden ja köyhien kansanosien ja kansojen ristiriidat saavat rinnalleen sukupolvien väliset ristiriidat.

SocGenin Edwards ja Grice ovat päätelleet, etteivät eurokraatit selviä tästä saati seuraavasta rahoituskriisistään turvautumatta lopulta ylivelkaisten valtioiden ja hallitsijoiden ikiaikaiseen kepulikonstiin, setelirahoitukseen ja inflaatioon.

Setelirahoitus ei suinkaan ole heidän suosituksensa, vaan arvio velkakriisin pienimmän poliittisen vastuksen lopputulemasta.

Grice on useita kertoja muistuttanut, että tämä pienimmän vastuksen tie voi aikanaan viedä setelirahoituksesta aivan uudenlaisiin yhteiskunnallisiin ja taloudellisiin haasteisiin – niin kuin 1920-luvun alun Saksassa kävi.