Nykyeuron lähtölaskenta alkoi 155 tuntia sitten

Yhteisvaluutta euron kohtalon käännekohta osuu suurin piirtein viime viikon keskiviikon illansuuhun. Siitä saattoi alkaa ainakin Kreikan valtion ja samalla nykymuotoisen euron lähtölaskenta.

Vielä viime keskiviikon iltapäivällä euron hajoaminen tai edes yhden jäsenvaltion ero eurosta ja paluu ikiomaan kansalliseen valuuttaan olivat virallisessa eurokeskustelussa visusti vaiettu tabu, kielletty puheenaihe.

Eron mahdollisuuteen viittaavat kysymykset ja vihjailut olivat veneenkeikuttajien ja ilkeiden spekulanttien pahantahtoista vehkeilyä, kateellisten panettelua ja järjen vastaista suunsoittoa.

Mutta eivätpä ole enää. Päin vastoin.

Ääni on nyt tykkänään toinen virallisessakin eurokellossa. Jäsenmaan ero eurosta ei olekaan järjenvastainen ja harhaoppinen kauhukuva, vaan se on sittenkin kunkin jäsenmaan itsenäisesti päätettävissä oleva ja varteenotettava mahdollisuus.

Merkel ja Sarkozy
mursivat eurotabun

Viime keskiviikkona tiukkaakin tiukemmin noudatettu tabu murtui, kun Saksan liittokansleri Angela Merkel ja Ranskan presidentti Nicolas Sarkozy miltei yhteen ääneen vahvistivat, että Kreikan ero eurosta on mahdollinen.

Toki nämä vaikutusvaltaisimmat europäättäjät korostivat toivovansa Kreikan pysyvän rahaliitossa, mutta myönsivät silti Kreikan valuutan niin kuin valuutan vaihtamisen olevan sittenkin Kreikan kansan omissa käsissä.

Merkozy-kutsumanimen rahoitusmarkkinoilla saanut mahtikaksikko mursi ehkä tähänastisista eurotabuista sen kaikkein tabuimman, kun olivat ensin kovistelleet Kreikan pääministeriä George Papandreouta tämän kansanäänestysaikeista.

Viime keskiviikkona illansuussa noin kello 19 Suomen aikaa Ranskan Cannesissa järjestämässään tiedotustilaisuudessa Merkel ja Sarkozy sanelivat virallisen eurototuuden olennaisesti toiseksi kuin se oli euron perustamisesta saakka kuulunut.

Nyt euro ei enää olekaan peruuttamaton valuutta ja ero mahdoton ajatus, vaan jäsenvaltion ero rahaliitosta ja euron vaihtaminen ikiomaan valuuttaan ovat sittenkin mahdollisia tapahtumia.

Sitä vastoin eron myöntäminen mahdolliseksi saattoi peruuttamattomasti muuttaa Kreikan ja mahdollisesti muidenkin kriisimaiden aseman rahoitusmarkkinoilla. Ero ei ole vain mahdollinen, vaan mahdollisuuden myöntäminen saattoi tehdä erosta väistämättömän.

Entä ne tahattomat
sivuvaikutukset?

Merkelin ja Sarkozyn tarkoitus tuskin oli yllyttää Kreikassa ja muissa kriisimaissa jo hyvään vauhtiin kiihtynyttä talletus- ja pääomapakoa yhä kovemmille kierroksille. Mutta juuri tällainen sivuvaikutus eurotabun murtamisella näyttää olleen.

Euroalueen mahtavimman johtokaksikon ainut tarkoitus oli todennäköisesti panna Kreikan pääministeri George Papandreou "ojennukseen" ja painostaa tämä luopumaan omine lupineen aiemmin ilmoittamastaan Kreikan kansanäänestyksestä.

Papandreou oli "uhannut" pyytää kansanäänestyksellä kansan hyväksynnän muiden euromaiden, EU:n ja Kansainvälisen valuuttarahaston IMF:n uudelle 130 miljardin euron hätärahoitusohjelmalle ankarine vyönkiristysehtoineen.

Merkel ja Sarkozy tulkitsivat Papandreoun "uhkaaman" kansanäänestyksen kiteytyvän kysymykseen, haluaako Kreikan kansa pysyä eurossa vai ei.

Ehkä Merkelin ja Sarkozyn tarkoitus oli, että ääneen lausuttu ja näin virallisesti vahvistettu eron mahdollisuus kuulostaisi uhkaavalta ja pelottavalta ja saisi Kreikan kansan palaamaan entistä päättäväisemmin euron ja talousuudistusten kannalle.

Heidän painostuksensa onnistuikin – ellei yhtä tahatonta sivuvaikutusta lasketa.

Papandreou erosi ja Kreikan kansanäänestys peruttiin, mutta samalla euroalueen mahtikaksikon ääneen vahvistama eron mahdollisuus ravisteli viimeisetkin jahkailijat hereille – ja hoputti kansaa entistä päättäväisemmin tyhjentämään pankkitilejään.

Korkoerot voivat
kertoa euroriskistä

Euroalueen tuoreimmat talletustilastot ulottuvat vasta syyskuun loppuun, mutta nekin kertovat talletuspaon kiihtyneen kautta kriisimaiden. Säästäjät ovat vetäneet rahaa käyttelytileiltään ja muista välittömästi irtisanottavista säästökohteistaan minkä ovat ehtineet.

Koska talletuspako oli jo täyttä päätä meneillään ennen kuin Merkel ja Sarkozy myönsivät euron ehkä sittenkin vain tilapäiseksi valuutaksi, voinee turvallisin mielin veikata talletuspaon tuosta varoituksesta ennemmin kiihtyneen kuin laantuneen.

Siitä on puolestaan kertynyt päivittäin ja tunneittain uutta tietoa, että suurpääoman kaikkoaminen kriisivaltioiden velkakirjamarkkinoilta on pääosin kiihtynyt.

Velkakirjamarkkinat ovat yhteisvaluutan oloissa ensimmäinen ja oikeastaan ainut rahoitus- ja pääomamarkkinoiden osa-alue, jossa epäluulo yhden tai useamman jäsenmaan euroa kohtaan näkyy heti.

Epäluulo alkaa näkyä juuri sellaisina eurovaltioiden välisinä korkoeroina, jollaiset ovat viime viikkoina revenneet yhä uusiin ennätyslukemiin miltei päivittäin.

Enää kyse ei ole vain Kreikasta tai edes Kreikasta, Irlannista ja Portugalista, vaan markkinakorot kertovat pääoman paenneen myös Espanjasta ja Italiasta.

Vain Irlannin markkinakoroissa on näkynyt merkkejä luottamuksen vähittäisestä palaamisesta. Irlanti on niin pieni, että sen täydellinenkään luottamuksen palautuminen ei riittäisi korjaamaan sitä kaaosta, jonka pääoman pako Italian valtion velkakirjoista voi saada aikaan.

Osa pääomasta pakenee kriisivaltioiden velkakirjoista, koska sijoittajat eivät luota ylivelkaisten valtioiden velanmaksukykyyn. Kasvava osa sijoittajista saattaa jo hakea turvaa myös drakma-, escudo-, peseta- ja liira-riskiltä.

Valuuttariski on yhtä
kuin tappion vaara

Mitä suuremmaksi kriisimaiden kansalaiset ja kotimaiset yritykset arvioivat oman maansa euroon liittyvän valuuttariskin, sitä hanakammin ne vetävät säästöjään pois pankeista, ja sitä hanakammin ne siirtävät varojaan turvallisemmiksi arvioimiinsa maihin ja kohteisiin.

Aivan samoin toimivat kriisimaiden ulkomaiset rahoittajat, jotka epäluulon kasvaessa mieluummin kärsivät velkakirjamyynneissä tappioita kuin suostuvat enää hautomaan roskalainoja salkuissaan ja näin ottamaan riskin vielä suuremmista tappioista mahdollisen euroeron hetkellä.

Heikoimpien maiden euroriski on aivan yhtä todellinen kuin oli Suomen ulkomaisilla rahoittajilla tai valuuttavelkaa ottaneilla suomalaisilla juuri ennen markan kellutusta ja ulkoisen arvon heikennystä 1990-luvun alkuvuosien syöksykierteessä. Tämän ovat Merkel ja Sarkozy tehneet selväksi.

Heidän viime keskiviikkoinen linjauksensa oli kuin Suomen 1990-luvun kriisivuosien valtiovarainministeri Iiro Viinanen olisi vaikkapa pari viikkoa ennen markan kellutuspäätöstä vahvistanut markkinoilla tuolloin riehuneet markan devalvaatiohuhut oikeansuuntaisiksi.

Moisen rehdin mutta pähkähullun vihjeen jälkeen joka ikinen pankkitileiltä tai muista kohteista edes joten kuten irti päässyt killinki olisi kaikonnut maasta alta aikayksikön.

EKP paikkaa
pääomapakoa

Kriisivaltioiden velkakirjoja salkuissaan yhä hautoville pankeille ja korkosijoittajille on samantekevää, koituuko onnettomista sijoituksista aikanaan luottotappioita, valuuttakurssitappioita vai onko niistä kärsittävä näiden jonkinlainen yhdistelmä.

Tappiot ovat tappioita siitä riippumatta, minkä nimisestä onnettomuudesta ne ovat peräisin. Siihenkään tappioiden alkulähde ei vaikuta vähääkään, että yleensä tappioita on tapana kaikin keinoin välttää.

Juuri tästä säästäjien ja sijoittajien itsesuojeluvaistosta ja turvapaikan hakemisesta on kysymys, kun kriisimaista kaikkoaa talletusvaroja ja muuta liikkeelle liikenevää pääomaa turvaan muihin maihin.

Tilalle ei ole pitkään aikaan tullut ainakaan yksityistä uutta pääomaa. Ei ainakaan saman vertaa kuin vanhaa on karannut alta pois.

Niinpä Kreikan ja muiden kriisimaiden pankkijärjestelmät olisivat todennäköisesti jo luhistuneet silkkaan rahapulaan, ellei euromaiden keskuspankki EKP olisi pumpannut omaa hätärahoitustaan tilalle.

Sitä tuskin tietää edes mahtikaksikko Merkozy, kuinka kauan ja kuinka suurin rahamäärin EKP suostuu pääomapakoa paikkaamaan. Tai mitä tapahtuu, jos EKP saa tarpeekseen ja katkaisee kriisimaiden rahoituksen elämänlangan.