Kuka maksaa? Omistajilla ei vastuuta pankkien pääomittamisesta

Viime viikkoina talouspolitiikan raskaan sarjan puheenvuorot pankkien pääomien vahvistamisesta ovat toistaneet samaa helppotajuista kaavaa:

♦ Pankkien pääomien vahvistaminen on ensisijaisesti omistajien vastuulla.

♦ Jos pääomittaminen ei omistajilta onnistu, siirtyy tehtävä kunkin pankin kotivaltion vastuulle.

♦ Ellei pääomittaminen suju kotivaltioltakaan, on viimeisenä keinona tarkoitukseen käytettävä yhteisiä varoja, kuten euromaiden yhteistä vakausvälinettä ERVV:tä.

Käytännössä moinen resepti tarkoittanee, että lasku näistäkin talkoista lankeaa herkästi veronmaksajille. Epäselväksi jää lähinnä, lankeaako lasku suurpankkien kotimaiden vai kaikkien euromaiden veronmaksajille Suomea myöten.

Miksikö?

Siksi, että pankkien omistajia velvoittava vaatimus on tyhjän päällä. Väite pankkien osakkeenomistajien pääomitusvastuusta ei perustu tosiasioihin vaan on väärä. Eikä väite ole vain väärä, vaan se on niin väärä kuin suinkin mahdollista.

Voimassa olevien lakien perusteella osakkeenomistajilla ei ole osakeyhtiömuotoisissa pankeissa velvollisuutta pääomien vahvistamiseen vaan päin vastoin sananmukainen vapautus vastuusta.

Puhe omistajien
vastuusta pötyä

Jokainen Länsi-Euroopan rahoitusmarkkinoiden vakaudelle olennaisen kokoinen liikepankki toimii rajoitetun omistajavastuun niin sanotussa limited liability -yhtiömuodossa.

Suomalaisittain ilmaisten kyse on osakeyhtiömuotoisista liikepankeista, joissa osakkeenomistajien vastuu vakavaraisuuden ja pääomien riittävyydestä rajoittuu jo maksettuun pääomaan.

Osakkeenomistajan riskit ja velvollisuudet rajoittuvat toisin sanoen pahimmassakin tapauksessa pankkiin jo sijoitetun pääoman menetykseen. Mutta siihen loppuvat ainakin lakisääteiset velvoitteet.

Yhdenkään osakkeenomistajan ei ole pakko uhrata ainuttakaan uutta euroa vanhojen pelastamiseksi, vaikka pankki keikkuisi konkurssin partaalla.

Pankkitoiminnan historia tuntee toki muitakin yhtiömuotoja ja muunkinlaisen omistajavastuun liikepankkeja, mutta Länsi-Euroopan maat samoin kuin esimerkiksi Yhdysvallat ovat päätyneet tähän rajoitetun omistajavastuun malliin.

Toisenlaiseen yhtiömuotoon perustuvalla pankkijärjestelmällä nykyisenlainen velkakriisi olisi kukaties ollut vältettävissä tai ainakin todennäköisten tappioiden ja kustannusten määrää arvioitaisiin kertaluokkaa pienemmin lukemin.

Eikä siitä olisi välttämättä pienintäkään epäselvyyttä, uhraavatko pankkien pystyssä pitämiseen varojaan ensin omistajat vai veronmaksajat.

Brasilian pankkiireilla
totaalinen vastuu

Maailmalla on toiminnassa parasta aikaakin pankkijärjestelmä, jossa veronmaksajien varoja uhrataan pankkien pääomittamiseen viimeisenä eikä suinkaan ensimmäisenä niin kuin Euroopassa uhkaa käydä.

Kyse on Brasilian liikepankeista, joiden yhtiömuoto asettaa suurimmat osakkeenomistajat, hallituksen jäsenet sekä pankkien ylimmät johtohenkilöt henkilökohtaiseen vastuuseen pankin vakavaraisuudesta.

Taloussanomat kertoi Brasilian pankkijärjestelmän erikoisuudesta ensimmäisen kerran juuri ennen Euroopan velkakriisin leimahtamista ensimmäiseen Kreikka-paniikkiin.

Tämä pankkeja hallitsevien suurosakkaiden ja johtohenkilöiden henkilökohtainen ja lisäksi rajoittamaton joint and several liability -yhteisvastuu on keskeisiltä vaikutuksiltaan täsmälleen päinvastainen kuin Euroopan ja Yhdysvaltain rajoitettu omistajavastuu.

Brasilialaispankkien suurosakkaiden ja ylimmän johdon totaalinen vastuu pankkinsa vakavaraisuudesta perustuu pankkien vararikkoja koskevaan lainsäädäntöön.

Vararikkoon ajautuneen pankin velkoja maksetaan ensin varoja myymällä, mutta seuraavaksi tarkoitusta varten takavarikoidaan suurimpien osakkeenomistajien ja ylimpien johtohenkilöiden henkilökohtaista omaisuutta niin paljon kuin tarpeen – vaikka viimeistä realia myöten.

Suurosakkaiden ja johtajien omaisuus on takavarikossa niin pitkän aikaa kuin vararikon puiminen oikeusistuimissa vie aikaa. Moinen henkilökohtainen ja lisäksi totaalinen vastuu on omiaan hillitsemään ainakin kaikkein holtittominta riskinottoa.

Yksikään Brasilian pankki ei ole kaatunut veronmaksajien syliin nykymuotoisen totaalisen omistaja- ja johtajavastuun aikana. Finanssikriisin vuosista ne ovat selvinneet ilman pienintäkään epäilyä vakavaraisuuden riittävyydestä.

Nyt taseen ulkopuolella
riskejä, ennen pääomia

Yhdysvalloissa pankkien yleinen yhtiömuoto perustui vielä 1800-luvun loppupuolella kaksinkertaiseen double liability -omistajavastuuseen. Tuolloin päättäjien puheet omistajien pääomitusvastuusta eivät olisi olleet puuta heinää vaan totta.

Kaksinkertainen omistajavastuu velvoitti osakkeenomistajia varmistamaan pankkinsa vakavaraisuutta tarvittaessa kaksinkertaistamalla sijoituksensa pankin pääomaan.

Kaksinkertainen osakasvastuu merkitsi, että pankit olivat kaksin verroin niin vakavaraisia kuin niiden taseen tunnusluvut kertoivat.

Nykyisissä rajoitetun omistajavastuun pankeissa tilanne on usein päinvastainen: pankeilla on ennalta arvaamaton määrä taseen ulkopuolisia ja vasta kriisin hetkellä päivän valoon yllättäen tupsahtavia riskejä.

Viime viikkojen keljuja pankkiuutisia ovat kertoneet esimerkiksi Euroopan suurimpiin kuuluvat itävaltalainen Erste ja espanjalainen Santander. Kumpikin on tunnustanut mittavat määrät sellaisia johdannaisriskejä, jotka eivät ole aiemmin tulleet ilmi edes EU:n pankkivalvojien stressitesteissä.

Taseen ulkopuolinen pääomareservi auttaisi pankkeja pysymään pystyssä, kun taas nykyisille suurpankeille ominaiset taseen ulkopuoliset riskit heikentävät niiden todellista vakavaraisuutta ja voivat jopa koitua niiden kohtaloksi.

Vanhan sanonnan mukaan tilaisuus tekee varkaan. Niin on käynyt pankeillekin – riskien puuttuminen pankkien omistajilta ja johtajilta ovat olleet omiaan yllyttämään pankkeja liialliseen riskinottoon.

Pankkiriskien
sosialisointia

Britannian keskuspankin BoE:n johtokunnassa rahoitusjärjestelmän vakauskysymyksistä vastaava Andrew Haldane on useissa raporteissaan ja puheissaan käsitellyt kriittisesti pankkien ja niitä ympäröivän yhteiskunnan ristiriitaista suhdetta.

Finanssikriisi on Haldanen mukaan korostanut, kuinka räikeällä tavalla nykyinen pankkijärjestelmä kannustaa pankkeja maksimoimaan tuottoja jopa hillittömällä riskinotolla.

Liian suuriin ja parhaillaan veronmaksajia uhkaaviin riskeihin pankkeja on hänen mukaansa yllyttänyt se, että onnekkaan riskinoton ylisuuret tuotot kertyvät pankkien omistajia ja ylintä johtoa palkitseviksi voitoiksi, mutta epäonnistuneen riskinoton tappiot sosialisoidaan yhteiskunnan kärsittäviksi.

Tämä jyrkästi toispuolinen riskien ja tuottojen jakautuminen on Haldanen mukaan keskeinen peruste sille, että pankit toimivat niin niukoin pääomin kuin suinkin ja ottavat niukkojen pääomiensa varassa niin suuria riskejä kuin suinkin.

Mahdollisimman voimakas velkavipu kasvattaa niukalle pääomalle kertyvää tuottoa. Toki samainen velkavipu kasvattaa myös riskejä, mutta niistä ei ole niin väliä – riskithän kaatuvat lopulta veronmaksajille.

Valtiot riippuvaisia
velkarahoituksesta

Veronmaksajat tai ainakaan veronmaksajia edustavat valtiot eivät suinkaan ole täysin viattomia pankkien liialliseen riskinottoon tai julkisen talouden liialliseen velkaantumiseen.

Nyt käsillä olevassa kriisissä on kyse pitkälti juuri näiden kahden toisiinsa läheisesti yhdistyvän ylilyönnin vaarallisesta yhdistelmästä.

Ylivelkaisten valtioiden ja ylisuurten pankkien suhde on samanlainen molemminpuolisen riippuvuuden kohtalonyhteys, joka sitoo narkomaania ja huumekauppiasta toisiinsa. Kumpikaan ei tule toimeen ilman toista.

EU-maiden julkisen talouden alijäämä on ollut keskimäärin kuusi prosenttia vuotuisesta kansantuotteesta siitä lähtien, kun euro otettiin tilivaluuttana käyttöön vuonna 1999. Samaan aikaan pankit ovat kasvaneet ja lisäksi kasvattaneet omaakin suhteellista velkaisuuttaan historiallisen voimakkaasti.

Alijäämät ja yli varojen eläminen eivät ole toisin sanoen aivan ihka uusi eurooppalainen ilmiö, vaan ennemmin kyse on vanhasta riippuvuudesta. Ylivelkaiset ja yli tulojensa elävät valtiot ovat täysin riippuvaisia keinotekoisen edullisen velkarahoituksen vuolaasta virrasta.

Tämä valtioiden riippuvuus on enimmän aikaa merkinnyt pankeille ilmiömäisiä voittoja. Nyt kriisin oloissa sama valtioiden riippuvuus merkinnee, että tarvittavat pääomien lisäykset ja tappiopuskurit löytynevät ennen pitkää veronmaksajilta.

Tuplavastuu
saattaisi riittää

Kansainvälinen valuuttarahasto IMF on arvioinut Euroopan pankkien uuden pääoman tarpeeksi ainakin 200 miljardia euroa. Lopulta tarvittava rahamäärä riippuu pankkien pääomapuskureiden päälle kaatuvien tappioiden märästä.

Velkakirjamarkkinoiden suurpankit ja suursijoittajia neuvovat analyysiyhtiöt ovat omissa viime viikkojen tutkimusraporteissaan arvioineet pääomatarpeen 150–450 miljardiksi euroksi.

Noin paljon rahaa olisi varattava Kreikan ja muiden kriisivaltioiden veloista koituviin sekä mahdollisen taantuman aiheuttamiin luottotappioihin ja valvontaviranomaisten haluamiin vakavaraisuusasteiden kohennuksiin.

Jos uuden pääoman tarve jakautuisi Euroopan suurimpien pankkien kesken tasaisesti, ja jos pankkien ammoinen kaksinkertainen double liability -omistajavastuu olisi vallitseva pankkien yhtiömuoto, olisi tarvittava uusi pääoma koottavissa kokonaisuudessaan pankkien osakkeenomistajilta.

Mutta kun tuota lakisääteisen kaksoisvastuun velvoittamaa "piilopääomaa" ei ole, on tarvittavat summat haettava muualta – todennäköisimmin valtioiden toimin sivullisilta.

Vapaaehtoisia tuskin ilmoittautuu luopumaan varoistaan, kun niiden kolkko käyttötarkoituskin on ennalta tiedossa: tappioiden vastaanottaminen.

Tappiot niille,
joille ne kuuluvat

Tähän hätään Euroopan talousviranomaiset tuskin ennättävät muuttaa pankkilainsäädäntöä ja pakottaa nykyisiä pankkeja kaksinkertaiseen tai varsinkaan Brasilian malliin totaalisen omistajavastuun yhtiömuotoon.

Sitä vastoin viranomaisilla olisi ollut koko kriisin ajan mahdollisuus antaa pankkien vanhojen vieraan pääoman sijoittajien sulattaa kriisin edetessä vastaan tulevia tappioita. Tämä mahdollisuus on yhä tarjolla, jos vain rohkeus riittää.

Analyysiyhtiö Lombard Street Researchin teräväsanainen veteraaniekonomisti Leigh Skene on kirpeissä kirjoituksissaan arvostellut viranomaisia pankkien tappioiden sosialisoimisesta. Hänen mukaansa tappiot kuuluvat niille, joiden ottamista riskeistä ne koituvat.

Skenen mielestä EU:n pitäisi ennemmin suojella veronmaksajia kuin pankkien riskirahoittajia. Pankkien pääomittamiseen pitäisi toisin sanoen ennemmin uhrata riskirahoittajien kuin veronmaksajien varoja.

Elleivät pankit saisi omin voimin ja omin toimin koottua tarvittavaa pääomaa, ottaisivat viranomaiset ohjat käsiinsä – mutta eivät suinkaan polttaakseen verovaroja vaan suojellakseen niitä.

Ettei vyönkiristys vain
ala ennen ensi vaaleja

LSR:n Leigh Skenen suositus pankkien pääomien vahvistamiseksi on suorasukainen:

Viranomaiset muuttavat pakkokeinoin pankkien velkakirjamuotoista vieraan pääoman rahoitusta tappioita vastaanottavaksi osakepääomaksi niin runsain määrin kuin on halutun vakavaraisuuden saavuttamiseksi tarpeen.

Tämä ehdotus ei ole samalla tavoin puuta heinää kuin päättäjien peräänkuuluttama omistajavastuu. Tuskin viranomaiset kuitenkaan tohtivat säästellä veronmaksajien varoja moisen voimakeinon avulla.

Tappioiden kaataminen riskinottajille voisi aiheuttaa ikäviä katkoja valtioiden vuolaaseen ja keinotekoisen edulliseen velkarahoitukseen.

Tällaista riskiä tuskin yksikään päättäjä tohtii ottaa. Vaara olisi liian suuri, että velkapiikki katkeaisi ja vyönkiristys alkaisi saman tien ennen seuraavia vaaleja eikä vasta vaalien jälkeen.