Marjakiistat ovat täydellinen esimerkki globaalin kapitalismin etenemisestä

Marjanpoimintakiistat ovat kuumentaneet taas tänä vuonna tunteita Itä- ja Pohjois-Suomessa. Melu mustikkametsistä on kantautunut pääkaupunkiin asti: maa- ja metsätalousministeri Jari Koskinen (kok.) pohti Helsingin Sanomissa, että marjapoiminnalle pitäisi luoda yhteiset pelisäännöt.

Suomen metsissä marjoja riittää, mutta kiistojen keskipisteessä ovat tärkeämmät asiat. Kun vuosikymmeniä sukusalaisuutena varjellut lakkasuot on tärvelty, suuttumusta on helppo ymmärtää.

Arkkupakastimien lisäksi marjoja päätyy myyntiin, mikä on verottomana tulona merkittävä lisätulo monelle ihmiselle idässä ja pohjoisessa. Jos tämä toimeentulo on uhattuna, vihamielisiäkin ajatuksia voi nousta.

Yksittäisten henkilöiden syyttäminen on kuitenkin turhaa. Teoreettiset silmälasit paljastavat, että marjanpoimintakiistoissa on kyse globaalin kapitalismin vääjäämättömästä etenemisestä.

Suomalainen ei
jouda marjametsään

Keskiverto suomalainen asuu kaupungissa ja hakee marjansa markettien pakastealtaasta. Kesällä kerätään rovollinen mustikkaa mökiltä ja kymmenen litraa mansikkaa maantien varrelta löytyvältä mansikkamaalta. Ne päätyvät suuhun saman tien, talvellahan marjat ovat pakastevetisiä huolimatta siitä, nostettiinko ne omasta pakastimesta tai ostettiin marketista.

Tämä ei suomalaista haittaa. Hänen toimenkuvansa on niin eriytynyt ja työ  tuottavaa, että marjametsään ei jouda. Vapaa-aika halutaan käyttää muuten kuin mättäällä kykkimiseen, kun rahat riittävät muiden poimimien marjojen ostamiseen. Golfin lätkiminen on mielekkäämpää kuin Offin läiskiminen molemmille poskille.

Kun ulkomaalaiset poimijat keräävät marjat, jotta suomalaiset voivat niitä syödä, on työnjaosta seuraava tuottavuuden kasvu noussut taas uudelle tasolle. Samalla toteutuu globaalille kapitalismille tyypillinen taloudellisten virtojen tasaus: työläiset virtaavat Suomeen, palkkatulot ulkomaille ja marjat vatsoihin. Varsinainen arvonlisäys jää marjayrittäjille.

Jokamiehenoikeudet
kapitalismin edessä

Työnjakoa ja sen etenemistä ovat analysoineet lukuisat filosofit ja ekonomistit, tunnetuimpina Adam Smith ja Karl Marx. Toinen globaalin kapitalismin piirre on yhä useampien asioiden, hyödykkeiden muuttuminen julkisesta omaisuudesta yksityiseksi. Kapitalismien alkua, yhteisten laidunmaiden siirtymistä yksityiseen omistukseen, Marx kuvaili termillä primitiivinen akkumulaatio.

Työnjaon edetessä työn tuottavuus nousee koko ajan. Samalla globaali kapitalismi ajaa etsimään voittoja uusilta alueilta. Tässä paineessa yritykset ja voitontavoittelijat törmäävät kulttuurisiin perinteisiin. Esimerkkejä löytyy maailmalta lukemattomasti, vaikkapa Amatsonin sademetsistä.

Suomalaiset jokamiehenoikeudet kaikessa laajuudessa ovat kulttuurinen perinne, erikoisuus nykymaailmassa. Esimerkiksi Kanadassa kulkeminen ja telttaileminen ”kruunun mailla” on sallittua, mutta yksityisille maille ei ole jokaihmisellä asiaa.

Nyt jokamiehenoikeudet ovat saari globaalin kapitalismin laineen edessä. Marjat ovat tuottoisa mutta työläs tulonlähde vapaasti poimittavina, mutta myös silloin, jos niiden omistus siirtyisi maanomistajille uusien säännösten tai rajoitusten kautta.

Katkeaako viimeinen
varpu?

Marjakiistoihin liittyy myös klassinen kysymys yhteisomistajuuden ongelmista. Ulkomaalaisia marjanpoimijoita on syytetty siitä, että he repivät mustikat varpuineen, eikä seuraavina vuosina sato ole taattu. Asia herättää ärtymystä erityisesti asutuskeskusten lähellä. Kun marjametsää riittää kauempana myös ulkomaalaisille, mikseivät he mene sinne ja kunnioita muiden sukusalaisuuksia.

Marjanpoiminnan rajoittaminen ja jokamiehenoikeuksien tarkistaminen ei kuitenkaan liene perusteltua. Vuonna 2009 taloustieteen Nobelilla palkittu yhdysvaltalainen Elinor Ostrom on tutkimuksissaan yhteisomistusten käytöstä tullut tulokseen, että yhteisomistuksessa olevat meret ja metsät tuottavat yhtä hyvin kuin yksityisesti omistetut.

Marxille primitiivinen akkumulaatio oli vain kapitalismin syntyvaiheen ilmiö, mutta esimerkiksi poliittisen taloustieteen tutkija David Moore sanoo, että prosessi jatkuu niin pitkään, kunnes kaikki yhteinen omaisuus on yksityistetty ja siitä tehty taloudellisen voiton lähde. Tähän viittaa myös klassinen intiaaniennusteeksi väitetty lausahdus, jonka mukaan vasta sitten, kun viimeinenkin puu on kaadettu ja viimeinen joki myrkytetty, valkoinen mies tajuaa, että rahaa ei voi syödä.

Yhteisomistajuuden ongelmat
ratkaistaan sopimalla

Moiset dystopiat, tulevaisuuden kauhukuvat, lienevät Suomen marjametsien ja lakkasoiden kohdalla vielä kaukana. Asiaan ei voi kuitenkaan suhtautua olankohautuksella. Se, miten marjankeruuta säänneltäisiin, herättäisi luultavasti vain vaimeata vastusta kaupungeissa asuvissa suomalaisissa. Mustikat löytyisivät edelleen pakastealtaista, vaikka marjoista tulisi maanomistajan omaisuutta.

Ensimmäisenä naisena talouden Nobelin saanut Ostrom kirjoittaa, että yhteisomistuksen hyödyntäminen vaatii kuitenkin sopimista ja sääntöjä siitä, miten omaisuutta hyödynnetään. Jos sopua ei löydy, uhkana on omistusten ylikäyttö, joka kasvattaa vain yksittäisten henkilöiden lyhyen ajan etua.

Talousnobelistin tutkimuksista voitaisiin ottaa oppia myös Suomessa. Tähän suuntaan viittasi ministeri Koskisen esitys pelisäännöistä, joiden luominen vaatii kuitenkin sopimista ja ymmärrystä kaikilta osapuolilta. Lyhyen aikavälin hyödyntavoittelu on asetettava syrjään, jotta eri osapuolten näkökulmat tulevat huomioiduksi. Muuten pitkän aikavälin vaarana on, että jokamiehenoikeuksia rajoitetaan ja marjoista tuleekin yksityisomaisuutta tai vaihtoehtoisesti yhteisiä maita ”laidunnetaan” liikaa.

Toistaiseksi marjoja Suomessa riittää, suurin osa sadostahan jää edelleen keräämättä.