Paluu menneisyyteen: tässäkö tulevaisuuden työt?
Olli Häkämies / IS
Haluatko ammatin, jota ei monella Suomessa ole? Miten olisi paanukatontekijä, satulaseppä tai köydenpunoja? Moni ikivanha ammatti voi taas lyödä leiville, kun kädentaitojen kysyntä kasvaa. Näin käsityömestariksi voi pyrkiä.
– Nyt en pysty puhumaan, vastaa paanukatontekijä Juha Förström puhelimeen kesken työpäivänsä.
Förström istuu Merimaskussa vuonna 1726 valmistuneen kirkon katonharjalla ja tutkii katon kuntoa.
Seuraavana päivänä Förström ehtii kertoa, miksi hän on jaksanut kiipeillä katoilla jo reilut 30 vuotta.
– Tykkään vanhan korjauksesta, kun itsekin asun vallan vanhassa rakennuksessa. Se on ihan oma maailmansa, siinä kunnioitetaan vanhan kansan perinteitä ja osaamista, perniöläinen paanukatontekijä sanoo.
– Se on metkaa, että joskus maailmassa on pystytty tekemään näitä kattoja sellaisia olosuhteissa, kun tänä päivänä ei välttämättä pystytä pitämään niitä kunnossa.
Paanukattoja ja niiden korjauksia tilaavat useimmiten seurakunnat, joskus myös esimerkiksi yhdistykset ja säätiöt.
Förström harmittelee, että nykyään ei usein ymmärretä, mitä perinteinen paanukatonteko vaatii, vaan yritetään päästä halvimmalla. Itse hän ei suostu projekteihin, joihin ei haluta kunnon raaka-aineita.
– Kunnon paanukatto kestää vähintään 200 vuotta. Katon voi tehdä äkkiä ja halvallakin, mutta sellaisella katolla ei ole ikätavoitetta kuin 30–40 vuotta.
Paanukaton teko
vaatii pitkää pinnaa
Förström arvioi, että hänen lisäkseen Suomessa työskentelee 4–5 ammattitaitoista paanukatontekijää. Ammatista haaveileville hän huomauttaa, että työhön ei ryhdytä noin vain. Jotta kuvioihin pääsee sisälle, vaaditaan kova prosessi.
– Vaikka olen yli 30 vuotta tehnyt, ei tässä tule koskaan mestariksi, koskaan ei tule sataprosenttista tulosta. Kyse on siitä, kuinka lähelle sataprosenttiseen tulokseen pystyy. Epäilen, ettei kenelläkään nuorella ole niin pitkää pinnaa, hän heittää.
Käsityöt pomppasivat
taas muotiin
Kattopaanuntekijä on yksi Suomen harvinaisimmista kädentaitoammateista. Taitoon liittyvät pitkät perinteet, jotka ovat uhanneet jopa kadota nykyajan kiireissä.
– Monilla aloilla osaajien määrä on vähentynyt radikaalisti, kertoo koulutusasioiden päällikkö Veli-Matti Lamppu Suomen Yrittäjistä.
Harvinaisia käsityöläisammatteja on Lampun mukaan kahta sorttia.
– Joko ammatit ovat voineet olla aikaisemmin hyvin tyypillisiä, mutta eivät enää niin tarpeellisia tai myyviä. Tai sitten ammateille on voinut alkaa tulla uudestaan tarvetta – markkinat ovat syntyneet uudestaan, ja olisikin enemmän kysyntää kuin osaajia.
Lampun mukaan uudestaan suosioon nousseita ammatteja ovat esimerkiksi vaatturi, köydenpunoja ja peltityöt taitava läkkiseppä. Kysyntä on kasvanut, kun ihmiset ovat kiinnostuneet perinteistä ja käsityöläistuotteista. Esimerkiksi käsintehdyille köysille on syntynyt kysyntää, koska puuveneet ja sisustus ovat keränneet kiinnostusta.
Suomessa on toiminut viime vuosina ainakin yksi köydenpunoja. Ulvilassa pyörinyt yhden hengen yritys kertoo kuitenkin Facebook-sivullaan lopettaneensa toimintansa terveyssyiden vuoksi. Jos Suomesta ei löydy osaamista, käsitöitä on entistä helpompi tilata ulkomailta.
Mestariksi pääsee
työnäytteellä
Harvinaisen käsityöalan mestariksi voi nykyään opiskella näyttötutkinnon kautta. Se on Veli-Matti Lampun mukaan merkittävä uudistus.
– Aikaisemmin ongelmana on ollut, että ei ole ollut koulutusta.
Nykyisessä näyttötutkinnossa opiskelijan on löydettävä sopiva osaaja, jolle hän voi suorittaa tutkinnon. Sitten opiskelija opiskelee esimerkiksi omaa työtä tehden ja antaa sen jälkeen näytteet.
– Näytteitä voidaan antaa sekä itse työstä että alan historian ja perinteiden tuntemuksesta, Lamppu sanoo.
Myös sitä katsotaan, että osaa myydä omaa työtään.
Veli-Matti Lamppu toimii myös kiltamestarina Mestarikiltaneuvostossa. Neuvosto vaalii kädentaitoammattien arvostusta. Käsityöläinen voi hakea neuvostosta mestarikirjaa, kun hän on suorittanut oman alansa erikoisammattitutkinnon, esimerkiksi juuri näyttönä.
∇ Mainos, artikkeli jatkuu alempana ∇
∇ Artikkeli jatkuu ∇
Vain kova osaaja
pärjää mestarina
Harvinaiseen ammattiin opiskelu vaatii opiskelijalta paljon omaa vaivannäköä. Taitoja pitää kartuttaa paljon, jotta työssä pääsee eteenpäin.
Veli-Matti Lampun mukaan käsityömestaritasolle on vaikea ottaa opiskelijaa tavalliseen oppisopimuskoulutukseen, koska opiskelijan taidot eivät ole koulutuksen alkuvaiheessa tarpeeksi hyvät. Siksi koulutus tulisi työnantajalle aluksi hyvin kalliiksi: opiskelijalle pitäisi maksaa heti palkkaa, vaikka hänen taitonsa kehittyvät vaadittavalle tasolle vasta vuodessa tai kahdessa.
Esimerkkinä Lamppu mainitsee vaatturin ammatin. Vaattureiden kysyntä on kasvussa, koska ihmiset arvostavat jälleen käsintehtyjä pukuja. Vaatturin työstä maksetaan kuitenkin juuri siksi, että laatu on todella huippua. Silloin käsintehty puku pystyy kilpailemaan esimerkiksi puolivalmiin puvun kanssa.
– Vaatii korkeaa osaamista, jotta saadaan se hinta käsintehdystä puvusta.
Tavallisen oppisopimuksen sijasta käsityöläiselle voi Lampun mukaan kuitenkin sopia yrittäjän oppisopimuskoulutus. Siinä sama henkilö on sekä yrittäjä että oppisopimusopiskelija.
Esimerkiksi sitkeälle vaatturille löytyisi töitä, Lamppu uskoo.
– Vaatturimestareita ei ole enää ammatissa yrittäjinä hirveästi. Kun olen vaattureita seurannut, he alkavat olla suurin osa yli viisikymppisiä. Siellä tulee tapahtumaan eläköitymistä.
Satulasepät ehtivät
kaikota lähes kokonaan
Satulasepän työ on ammatti, jonka perinteet ehtivät hiipua Suomessa. Hevoskanta romahti 1960–70-lukujen taitteessa, kun maatilat vaihtoivat hevoset koneisiin. Samalla katosivat satulasepät.
Hevoskanta alkoi elpyä uudestaan 1980-luvulla, kun ratsastusharrastus alkoi yleistyä.
– Silloin kotimaisia satuloita ei enää juurikaan ollut saatavilla, ja sittemmin on käytetty esimerkiksi Saksasta ja Englannista tuotuja satuloita. Näissä maissa perinteet ovat voimissaan, kertoo Suomen valjas- ja satulasepät ry:n jäsen Eija Alaranta.
Enää suomalaisen valmistajan olisi vaikea ryhtyä kilpasille ulkomaalaisten kanssa. Alarannan mukaan satuloita tehdään Suomessa lähinnä vain seppien omaan käyttöön, tosin yksi alan yrittäjä on menestyksekkäästi erikoistunut islanninhevossatuloiden valmistukseen.
– Yksittäiskappaleen teko myyntiin tulisi yleensä järjettömän kalliiksi, Alaranta sanoo.
Satuloiden korjaukset työllistävät silti myös Suomessa. Lisäksi Suomessa valmistetaan yhä hevosten valjaita. Siksi Suomessa ei koulutetakaan erikseen satulaseppiä, vaan ammatti sisältyy valjassepän tutkintoon.
Ala näyttää olevan kasvussa. Valjas- ja satulasepät -yhdistys perustettiin reilut kymmenen vuotta sitten, ja nyt jäsenmäärä on kasvanut reiluun viiteenkymmeneen. Alaranta arvioi, että noin puolella jäsenistä on oma toiminimi, ja näistä puolet toimii osapäiväisesti.
Alarannan työnantaja, hevostarvikeliike Veljekset Wahlstén on Pohjoismaiden suurin valjasvalmistaja.
Töitä löytynee, jos taitojakin.
– Kokopäiväisenä valjasseppäyrittäjänä toimiminen vaatii monipuolista työkokemusta vielä ammattiin valmistumisen jälkeenkin, ja taidot karttuvat kokemuksen myötä, Alaranta sanoo.
