Tässä on menty ongelman ytimeen todella hienosti !
" Jokaisen suomalaisen rappetuvan yhteiskunnan pelastamisesta kiinnostuneen kannattaa lukea Nallen kirjan lisäksi myös Risto Harisalon ja Ensio Miettisen kirja
"Hyvinvointivaltio: Houkutteleva lupaus vai karvas pettymys" :
HS?/Pete Pakarinen, 16.9.2004:
"Hyvinvointivaltion luonne on muuttunut ratkaisusta ongelmaksi, kirjoittavat Risto Harisalo ja Ensio Miettinen. Heidän tuore kirjansa on poleemisesti saanutkin nimen Hyvinvointivaltio, houkutteleva lupaus vai karvas pettymys.
Hyvinvointivaltio on karvas pettymys, koska se on osoittautunut kyvyttömäksi ratkaista niitä ongelmia, jotka se haluaa ratkaista, kirjoittavat Tampereen yliopiston hallintotieteen professori Harisalo ja yritysjohtajana työskennellyt Miettinen.
Työttömyys, syrjääntyneisyys ja vieraantuneisuus ovat pikemminkin lisääntyneet kuin vähentyneet hyvinvointivaltion kehittämisen myötä.
Heti alkuun tekijät romuttavat kuvitelman siitä, että olisimme siirtyneet hyvinvointivaltiosta markkinavetoiseen yhteiskuntaan. Julkisen talouden osuus koko kansantaloudesta kasvoi 1990-luvun aikana 5,4 prosenttia. Lisäksi OECD-vertailussa Suomi on yksityistänyt julkisia palveluja ja hajauttanut keskitettyä päätöksentekoa varsin maltillisesti.
Kirjoittajien analyysissä jo itse perustilanne onkin murheellinen. Kun ei edes tiedetä tarkoin mitä on hyvinvointi, niin sen edistämisen toivossa olemme jopa saattaneet heikentää ihmisten hyvinvointia. Mahdollisten väärinymmärrysten lisäksi hyvinvointivaltioon kietoutuu omahyväisyyttä, jossa oma malli julistetaan parhaaksi ja kieltäydytään ottamasta oppia muualta.
- On mahdollista, että tulevaisuuden historioitsijat saattavat pitää 1900-luvun hyvinvointivaltiollista ajattelua ja rakennustyötä sosialistisiin kokeiluihin verrattavina aikaansaannoksina, kirjoittavat Harisalo ja Miettinen tiistaina ilmestyneessä teoksessaan.
Tasa-arvosta tuli ongelma
Yksi keskeisiä hyvinvointivaltion ongelmia on kirjoittajien mukaan käsitys tasa-arvosta. Tuloksia korostavassa tasa-arvossa ajatellaan, että kun joku on voittanut, on kaikkien saatava osuutensa voitosta. Tähän perustuvat progressiivinen verotus ja tulonsiirrot.
Ajatus on poliittisesti houkutteleva, sillä se tarjoaa valtiolle sekä oikeutuksen että ehtymättömän sammon kerätä rahaa. Tästä tasa-arvosta on Harisalon ja Miettisen mukaan tullut suosituin suomalaisessa hyvinvointivaltiossa. Pulmana on määrittää tuloerojen rajat. Antava osapuoli voi kokea tilanteen epäoikeudenmukaiseksi, saajat taas voivat pohtia uudelleen haluaan ponnistella.
Uusi oire on, että yhä useampi haluaa päästää osalliseksi julkisista tulonsiirroista ja organisoituu tätä varten. Ruotsissa on tunnistettu heikkojen ryhmien esiinmarssi, jossa yhä uusia ryhmiä tulee vaatimaan valtiota auttamaan itseään. Poliitikot taas vahvistavat asemaansa hyväksymällä aivan liian helposti oletukset näiden ryhmien heikkoudesta.
Kun pyytäjiä on useita, alkaa hyvinvointivaltio kadottaa kompassinsa, sen on vaikea erottaa todella apua tarvitsevat muista pyytäjistä.
- Valtion on pidettävä yksiselitteisesti huolta ihmisistä, jotka eivät siihen itse pysty, toteavat Harisalo ja Miettinen. Heidän mukaansa onkin paradoksaalista, että valtio joutuu koko ajan kiristämään veroprogressiota ja etsimään uusia verotettavia tuloja voidakseen auttaa ihmisiä joita se verottaa.
Yksilölliset avustukset, yhteisöllinen ihanne
Hyvinvointivaltion käsitteeseen, sen tasa-arvonäkemykseen sekä verotukseen kohdistuvan kritiikin ohella paneutuvat kirjoitajat yksilön ja yhteisön paradoksiin.
Hyvinvointivaltio keskittyy korostetusti yksilön auttamiseen, yhteisön, kuten perheen tai suvun, sijasta. Tästä huolimatta se julistautuu yhteisöllisyyden kannattajaksi yhteisöllisyyden sijasta. Individualismi ja yhteisöllisyys katsotaan pikemminkin toistensa vastavoimaksi, dualistisesti hyväksi ja pahaksi.
Mutta yhteisöllisyyskään ei ole yksiselitteinen hyvä. Sen vahvistuessa ryhmäajatteluun liittyvä ulkoinen ohjaus on lisääntynyt ja ihmisten aloitteellisuus heikentynyt. Oman moraalikäsityksen sijaan yksilöt hyväksyvät ryhmän moraalin ja altistuvat ulkoiselle ohjaukselle.
Ryhmä taas voi olla sokea ja välinpitämätön olosuhteille. Ryhmien valta antaa myös mahdollisuuden suppean valtaeliitin ryhmävallalle. Yksilöt taas voivat tarvittaessa luopua jopa omasta edustaan lähimmäisensä hyväksi, toisin kuin kollektiivit.
Ay-liike henkisessä umpikujassa
Yksi arvostelun kohteeksi joutuva kollektiivi on ay-liike, joka huonon historiallisen analyysin ja markkinatalouden virheellisen tulkinnan vuoksi on kirjoittajien mielestä henkisessä ansassa.
- Se ei voi hyväksyä taloudellisen vapauden lisäämistä huolimatta siitä, että juuri se loisi uusia työpaikkoja, parantaisi työoloja ja kohottaisi palkkoja. Jos se hyväksyisi markkinatalouden ja yrittäjyyden, sen olisi tehtävä tiliä aikaisemmista virheellisistä valinnoistaan.
Ay-liike onkin Harisalon ja Miettisen mielestä henkisessä umpikujassa, jossa sille on varattu aikaisempien saavutusten puolustaminen muutosta vastaan. Samaan hengenvetoon kirjoittajat kuitenkin muistuttavat, että mitään ei voiteta vaatimalla ay-liikkeen vallan vähentämistä.
- Ay-liikkeen on oltava todellinen yhteistyövoima, joka edistää luottamusta, arvostusta ja yhteistyötä yrityksissä, he toteavat. Ay-liikkeellä on tulevaisuus markkinataloudessa, mutta jos se sen hylkää, kylvää se samalla oman tuhonsa siemenet.
Kohti yhteisöllistä omistajapolitiikkaa
Harisalo ja Miettinen tarjoavat omia ratkaisujaan huomattavasti niukemmin katetulta pöydältä kuin mille hyvinvointivaltion kritiikki on levitetty.
Yksi mielenkiintoisimmista näkemyksistä on politiikan tulkinnan muuttaminen vallan sijasta yhteisölliseksi omistajuudeksi. Yhteisöllisenä johtajuutena politiikkaa kiinnostaa se, missä määrin palveluorganisaatiot tuottavat yhteisölleen todellista lisäarvoa, johon tarvitaan muutakin kuin organisaatio.
Kun politiikka valtana on kamppailua, jossa katsotaan palvelua muttei kustannuksia, niin yhteisöllisessä omistajapolitiikassa poliitikkojen kiinnostukseen kuuluu niin yhteisten varojen käyttö eli tehokkuus kuin pitkän tähtäimen vaikuttavuuskin.
Tällaista politiikkaa voi Anthony Giddensin tapaan kutsua generoivaksi, koska se etsii synergiaa luovia ratkaisuja palveluongelmiin. Samoin sen tavoitteena on aktivoida ihmisiä toimimaan ja vaikuttamaan ennakoivasti.
Loistava lupaus?
Harisalo ja Miettinen suosittelevat myös kilpailumekanismien ja etenkin yrittäjyyden jatkuvaa hyväksikäyttöä julkisissa palveluissa. Tasa-arvon kriteeriksi pitäisi heidän mielestään nostaa sosiaalinen tasa-arvo, jossa ihmiset pystyvät kohtaamaan toisensa tasaveroisina toimijoina. Nykytilanne tekee eri ryhmiin kuuluvista ihmisistä toistensa potentiaalisia vastustajia.
Entä kenelle hyvinvointivaltio oli sitten loistava lupaus? Toki niille monille, jotka ovat riippuvaisia julkisesta tuesta. Mielipidetutkimusten laaja tuki selittyykin sillä, että ihmiset ovat realistisia eivätkä pure ruokkivaa kättä. Saavutus sekin, vaikkei kovin arvokas."
