Euro kuin Neuvostoliitto: "Usko määrittää politiikkaa"

Suomen liittyminen Euroopan unioniin ja rahaliittoon 1990-luvulla tuntuu yhä määrittävän eturivin poliitikkojemme ajattelua. Muun muassa Jyrki Kataisesta, Alexander Stubbista, Jutta Urpilaisesta, Stefan Wallinista ja lukuisista muista koostuva sukupolvi koki aikuisikänsä alkupuolella valtavan vapautumisen tunteen, kun Neuvostoliitto romahti ja kylmä sota loppui.

Suomi nousi lamasta suoraan Eurooppaan, ja se tuntuu jälkikäteen ajateltuna niin luonnolliselta, ettei järjestelmän romahtamiseen yksinkertaisesti pystytä uskomaan.

Sosiologi Karl Mannheimin luoman sukupolven avainkokemus -käsitteen mukaan sukupolvea yhdistävä merkittävä historiallinen tapahtuma muokkaa koko sukupolven elämää, ohjaa heidän myöhempää ajatteluaan ja antaa merkityksen tuleville kokemuksille. Onko eurouskovaisen sukupolven kohdalla kyse tällaisesta?

– Ajatus sukupolven avainkokemuksesta tuntuu hyvin luontevalta ja perustellulta. Tämän sukupolven ajattelulle on vaikeaa keksiä muuta selitystä,  Suomen ja Pohjoismaiden historian professori Markku Kuisma Helsingin yliopistosta sanoo.

Suomen nousu 1990-luvun lamasta toteutui samaa tahtia EU-jäsenyyden kanssa ja ensimmäisen kymmenen EU-vuoden hyvä kehitys on tehnyt eurouskosta irtautumisen myöhemmin Kuisman mukaan todella vaikeaksi.

– Tämä selittää vaikeuden luopua uskosta. Kun on nähnyt valon tässä asiassa, niin perusasetelmasta ei hevillä luovuta ennen kuin se törmää todella seinään, hän sanoo.

Myös Helsingin yliopiston poliittisen historian professori Pauli Kettunen näkee yhtymäkohtia avainkokemusajatteluun.

– Tässä voi olla vinhaa perää. Nuoremman sukupolven piirissä on voinut syntyä sellainen ajatus, että Suomi olisi aina hingunnut länteen, ja nyt kun vanhat pidäkkeet ovat hellittäneet, on täysin itsestään selvää ja luonnollista kuulua sinne, Kettunen sanoo.

Innon myötä uudelta sukupolvelta on voinut Kettusen mukaan jäädä huomaamatta aiempien sukupolvien kokemus, että liittoutumien ulkopuolisuus ja puolueettomuus on pitkään ollut Suomelle tapa kuulua länteen.

Vanhemmallakin sukupolvella
lusikkansa sopassa

1990-luvulla urataipaleensa etsikkoaikaa eläneet poliitikot eivät kuitenkaan ole Suomen ainoita eurouskovaisia. Myös vanhempi sukupolvi, 90-luvulla jo johtoasemissa olleet poliitikot, ovat määrätietoisesti vieneet Suomea EU:n ytimeen.

– Vanhemmallakin sukupolvella, esimerkiksi Paavo Lipposella ja Sauli Niinistöllä, on samaa ajattelua, vaikkeivät he jaakaan sukupolvikokemusta. Näillä 1960-luvun nuorilla oli omassa nuoruudessaan myös 20-30 vuotta itseään vanhempia esikuvia, ja 1990-luvulla he olivat itse esikuva-asemassa, Markku Kuisma sanoo.

Myös Pauli Kettunen kertoo ajatelleensa 90-luvun kehitystä nimenomaan Lipposen ja Niinistön kautta. Hänen mukaansa heidän kokemuksiin eurojäsenyydestä liittyy johtajuuden tunne.

– Tämän näkemyksen mukaan Suomi osoitti [rahaliittoon liityttäessä] johtajuutta esimerkiksi Ruotsiin verrattuna. Euroon mentiin kotimaisesta vastustuksesta huolimatta, kun Ruotsissa vastustus kariutti eurojäsenyyden. Tämä oli ikään kuin ensimmäinen kerta, kun saavutettiin ylemmyys Ruotsiin verrattuna, Kettunen sanoo.

Jos nuoren poliitikkopolven yhteinen kokemus on ollut Suomen EU- ja eurojäsenyys, sen voi nähdä määrittävän heidän poliittista ajatteluaan yhä.

– Jos sukupolvikokemus on tämä, niin teorian mukaan sen pitäisi ohjata ajattelua edelleenkin. Se on sukupolvikokemuksen luonne, Pauli Kettunen sanoo.

Hänen mukaansa eurouskon pauloissa on voinut jäädä huomaamatta integraation mahdolliset sisäiset ristiriidat ja jännitteet. Euroopan ongelmien voidaan virheellisesti nähdä johtuvan vain tilannetekijöistä. Markku Kuisma on samoilla linjoilla.

– Uskon, että tällä porukalla on jonkinasteista kritiikittömyyttä tässä asiassa. Ymmärrän sen hyvin, enkä halua jälkiviisastella, sillä se on ihmisluontoon ja ihmisen tapaan ajatella ja toimia kuuluva piirre. Siinä ei ole sillä tavalla mitään outoa tai paheksuttavaa, mutta sillä voi selittää ja ymmärtää asioita, hän sanoo.

Euroon ja EU:hun uskotaan
kuin Neuvostoliittoon?

Herääkin kysymys, että ovatko valtaapitävät täysin eurouskonsa sokaisemia eivätkä siten kykene näkemään järjestelmän mahdollisia valuvirheitä tai sitä, että se ei olekaan ikuinen.

– Kyllähän eurousko väistämättä määrittää politiikantekoa ihan samalla tavalla kuin aiemmin realistisena pidetty arvio Neuvostoliiton pysyvyydestä ja jatkuvuudesta, Markku Kuisma sanoo.

Hänen mukaansa tämä arvio olikin järkevää ja realistista politiikkaa niin kauan kun Neuvostoliitto oli olemassa.

– Suuret järjestelmät jotka ovat kestäneet jonkin aikaa ja näyttävät ulospäin vahvoilta saavat ihmiset uskomaan niihin. Neuvostoliitonkin kanssa odoteltiin, että entä jos se pienen kriisin jälkeen ryhdistäytyykin. Se oli silloin järkevää politiikkaa, mutta näyttää nyt hölmöltä, Kuisma sanoo.

Kuisman mukaan sama pätee eurokriisissä; vielä ei tiedetä mitä tapahtuu. Euroalueen hajoaminen on yksi vaihtoehto, mutta voi myös olla, että sortumista ei tapahdukaan. Romahduksen seuraukset olisivat kuitenkin niin pahoja, että järjestelmää halutaan vielä tukea.

– Tällaisessa valintatilanteessa tässä ollaan, ja alkuperäiset ajatukset ja usko vaikuttavat yrityksiin pitää järjestelmää koossa, Kuisma sanoo.

Pauli Kettusen mukaan Neuvostoliiton romahtaminen taas on siinä mielessä merkittävä historiallinen tekijä, että nyt on jo kerran nähty myös ison järjestelmän voivan kaatua.

– Neuvostoliiton romahduksen myötä nykyään on olemassa eräänlainen hajaannusperspektiivi. On ehkä helpompi ajatella, että isotkin rakenteet, kuten EU voivat hajota, kun on tämä laaja globaali kokemus Neuvostoliiton hajoamisesta. Suuria järjestelmiä ei välttämättä nähdä enää ikuisina, Kettunen sanoo.

Eurouskovaiset ovat
nykypäivän taistolaisia?

Historian valossa eurouskovaisten vertaaminen 1970-luvun taistolaisiin ei välttämättä tunnu täysin tuulesta temmatulta. Nykyiset vallanpitäjät kun tuntuvat välillä uskovan Euroopan integraation luonnollisuuteen yhtä sokeasti kuin Suomen kommunistisen puolueen vasemmistosiipi uskoi aikoinaan Neuvostoliiton ikuisuuteen.

Professori Markku Kuisman mielestä vertaus ei ole järjetön ja yhtymäkohtia löytyy, mutta myös suuria eroja.

– Tämä ei ehkä ole niin vahva ja uskonnollisen ideologian kaltainen itsepetos kuin mitä taistolaisilla oli. Taistolaiset oli monoliittisempi, suljettu ja tiivis ryhmä, jonka maailmankatsomuksen kaikki osatekijät olivat napitettu samantyyppisiksi. Eurouskovaiset taas eivät ajattele elämän kaikista muistakin asioista samalla tavalla, Kuisma sanoo.

Uutta sukupolvea yhdistävänä tekijänä on nimenomaan kritiikitön usko EU:hun ja euroon, mutta muilla elämänaloilla he voivat taistolaisista poiketen olla varsin heterogeeninen joukko. Yhtäläisyys taistolaisten kanssa pohjaa kuitenkin samanlaisiin asioihin.

– Taistolaisten tuli uskoa pyhiin kirjoituksiin, eikä siinä sallittu epäuskoa. Samalla tavalla tässä ei sallita epäuskoa EU:n ja euron suhteen. Eurooppa-oppi ei kuitenkaan ole yhtä totaalinen kuin taistolaisuus oli, Kuisma sanoo.

Myös Pauli Kettunen näkee joitain yhtymäkohtia taistolaisiin, vaikkei suoraa vertausta täysin hyväksykään.

– Ehkä samalla tavalla eurouskovaisilla on taustalla ajatus siitä, että historia on meidän puolella ja kulkee johonkin suuntaan. Eurouskovaiset voivat nähdä olevansa samalla tavalla historian agentteja kuin taistolaiset. Tulee kuitenkin muistaa, että taistolaiset olivat oppositioliike, kun taas nykyinen polvi on vallankahvassa ja Suomi on vahvasti osa Eurooppaa, kuten he haluavatkin, Kettunen sanoo.

Mitä eurokriisin keskellä sitten oikein tulisi tehdä, jos sokea usko järjestelmään ei auta, mutta systeemin romahtamisella olisi myös kamalat seuraukset?

– Ilman illuusiota tapahtuva realistinen arvio voisi olla tässä tilanteessa järkevää vaurioiden minimoimiseksi, Markku Kuisma sanoo.