Varo aivojasi, kun pelaat!

Tietokonepelit ovat keskeinen osa suomalaisten arkea. Psykologian tohtorin Tarja Salokosken 2000-luvun puolivälissä Jyväskylän yliopistossa valmistuneeseen väitöstutkimukseen osallistuneista lapsista ja nuorista liki 90 prosenttia pelasi ainakin silloin tällöin. On todennäköistä, että tuon jälkeen pelaaminen ei ole ainakaan vähentynyt.

Pelit viihdyttävät, mutta niillä on muitakin puolia. Useiden tutkimusten mukaan etenkin lapset ovat alttiita haitoille, mutta aikuisetkaan eivät ole niille immuuneja. 

Moni koulu on kehottanut vanhempia kieltämään lapsiaan pelaamasta tietokonepelejä ennen tuntien alkua, koska kiivaan aamusession jälkeen lapset käyvät ylikierroksilla, eivätkä pysty keskittymään opetukseen.

Useimmat pelit perustuvat kilpailuun ja väkivaltaan. Salokosken tutkimuksen mukaan kolme neljäsosaa Suomen myydyimmistä ja suosituimmista peleistä sisälsi väkivaltaa.

Lasten peleissä väkivalta saattoi olla yhtä hallitsevaa kuin taistelu- ja räiskintäpeleissä, mutta se oli esitetty epärealistisesti ilman seurauksia ja usein humoristisesti. Ikärajat eivät olleet tae kiltteydestä: myös 3+ -peleissä esiintyi paljon väkivaltaa.

Filosofian tohtori, psykologi Vappu Viemerö Åbo Akademista kertoo, että pelaamisella ja aggressioilla on yhteys.

– On pötyä, että väkivallan näkeminen auttaisi purkamaan aggressioita, hän sanoo.

Suuri osa lapsista saa
väkivaltaisen mallin

Viemerö on tutkinut filmatun väkivallan vaikutuksia 70-luvun lopulta lähtien ja seurannut yli 20 vuotta samaa tutkimusryhmää. Hänen mukaansa aggressiivisuus kumuloituu.  

– Pitämällä taukoa väkivaltaohjelmien katsomisesta väkivaltaisuutta ei voi pyyhkäistä pois. Aggressiivisuus kasvaa 20-vuotiaaksi asti ja jää korkeammalle, Viemerö sanoo.

Viemerön mielestä on pelottavaa, että suuri osa lapsistamme ja nuoristamme kerää itseensä väkivaltaista käytösmallia.

Väkivaltaisten ohjelmien katsoja – varsinkin lapsikatsoja – samaistuu usein päähenkilöön ja hyväksyy tämän toiminnan. Pelimaailmassa pelaaja onkin itse tekijä, mikä Viemerön mukaan aiheuttaa vielä suuremman samaistumisen. Pelaaja kilpailee itseään vastaan ja saa mielihyvää siitä, miten paljon saa aikaan.

– Jos tärkeintä on tuhoaminen, pelin vaikutus on ilman muuta negatiivinen, Viemerö sanoo.
 
Ennen ei ollut
palottelusurmia

Aiemmin väkivalta oli reilumpaa kuin nyt. Viemerö sanoo, että Kummisetä-elokuvan jälkeen maassa makaavien potkiminen yleistyi Suomessakin. Nyt muunkinlainen ääriväkivaltaisuus on lisääntynyt.

– Ei meillä ennen ollut Jyväskylän laukkusurman kaltaisia paloittelumurhia.

Viemerö muistuttaa, että sekä Jokelan että Kauhajoen kouluampujat käyttäytyivät erittäin pelimäisesti. Kumpikin oli tutkiskellut aihetta, filmannut itseään ja jättänyt vihjeitä. Kumpikin tavoitteli jonkinnäköistä sankarin mainetta.

Väkivaltaisten pelien pelaaminen ei välttämättä hämärrä todellisuudentajua, mutta esimerkiksi masennus tai syrjäytyminen voi altistaa pelimaailman käyttäytymismalleille. Salokosken mukaan riskipelaaminen on yhteydessä väkivallan fantasiointiin ja tunteiden säätelyyn pelaamisen avulla.

Pelaaja haluaa yhä
enemmän jännitystä

Riskipelaamista voi esiintyä kaikenikäisillä. Salokosken tutkimuksessa pelien suurkuluttajat pelasivat keskimäärin 21 tuntia viikossa. Viemerö kertoo vanhemmista, jotka ovat vieneet lukiolaiseensa katkaisuhoitoon peliriippuvuuden takia.  

Harmittomiltakin tuntuvat pelit voivat koukuttaa niin, että oikea elämä ja sosiaaliset suhteet kärsivät. Aikuinen mies voi hakata yökaudet peliä, jonka ikäraja on 7 vuotta. Joku raitiovaunussa Angry Birds -peliä hakkaavista keski-ikäisistä voi olla pahasti addiktoitunut.

Monelle pelit ovat Viemerön mukana kuin ”huume”, jota pitää saada enemmän ja enemmän. Ensin ajetaan motocrossia tai pudotellaan tipuja tai possuja hyllyltä, sitten kaivataan enemmän jännitystä ja siirrytään hurjempiin peleihin.

– Samoin kuin urheilussa, myös pelaamisessa hyvää oloa tuova dopamiini-hormoni lisääntyy. Paljon positiivisempaa vain on addiktoituminen terveelliseen elämään kuten ulkoiluun ja liikuntaan.

Pelaaminen kuormittaa
tietotyöläisen aivoja

Monelle aikuiselle pelit ovat keino päästä työstä irti. Erikoistutkija Virpi Kalakoski Työterveyslaitokselta kertoo, että pelaaminen ei ole paras rentoutumiskeino tietotyöläiselle, jonka päivät ovat jo täynnä keskeytyksiä ja vaativat reagointia yhtä aikaa moneen asiaan.

– Usein tietotyö muistuttaa aika paljon pelitilannetta. Pelaaminen tällaisen työpäivän jälkeen ei rentouta, vaan kuormittaa aivoja edelleen, Kalakoski sanoo.

Pelaamisen ja hektisen työn voisi kuvitella tukevan toisiaan. Pelaaminen sen enempää kuin pirstaleinen työkään ei kuitenkaan harjaannuta ihmisiä eräänlaiseen moniajamiseen. Kalakoski kertoo tutkimuksista, joista ilmeni, että eri sovelluksia yhtä aikaa käyttävät aikuiset eivät pärjänneet muita paremmin hyvin muistamista vaativissa tehtävissä.

– Pikemminkin päinvastoin. Moniajajat näyttävät olevan alttiita väliin tuleville häiriöille. Se vaikeuttaa keskittymistä yhteen asiaan, mitä vaaditaan erityisesti oppimis- ja muistitehtävissä.

Opettele ja opeta
itsekontrollia

Pelit ovat yksi viihteen muoto ja niistä voi olla iloa ja hyötyäkin. Kalakoski muistuttaa, että pelaamalla voi oppia myös hyödyllisiä taitoja ja esimerkiksi oppimisvaikeuksista kärsiville on kehitetty kuntouttavia pelejä. Viemerö toteaa, että lapset ja nuoret oppivat pelien avulla teknologian käyttöä ja usein englantia, koska harva peli on suomeksi.

Olennaista on kohtuus.

– Kaikki, mikä menee liiallisuuksiin, on pahasta. Jos pelaaminen vie aikaa terveyden ja hyvinvoinnin kannalta tärkeistä asioista, se kuormittaa liikaa, Kalakoski sanoo.

Pelaaminen vaikuttaa eri ihmisiin eri tavalla. Viemerö puhuu itsekontrollista, jota on syytä löytyä aikuisilta ja jota on syytä opettaa lapsille.

Vanhempien on syytä tietää, mitä ja miten paljon lapset pelaavat. Kalakosken mielestä on hyvä sopia pelipäivät ja -ajat. Pelaamisen voi kytkeä vaikkapa reippailuun: tunti pelaamista ja tunti ulkoilua.