Ensimmäinen tosivääntö

Vappuna uusien ja vanhojen EU-maiden johtajat kilistelivät samppanjalaseja Dublinissa unionin laajentumisen kunniaksi. Juhlahumu haihtui äkkiä. Parhaillaan Brysselissä 25 maan johtajat vääntävät tosissaan kättä tulevaisuuden valtasuhteista unionissa.

Huippukokouksessa on tärkeän asiasisältönsä ohella kiintoisaa nähdä, millaisia muutoksia itälaajentuminen tuo EU:n päätöksenteko- ja neuvottelukulttuuriin. Uudet maat ovat lähettäneet Brysseliin varmasti taitavimmat voimansa. Vanhoihin jäsenmaihin verrattuna niiden edustajien kokemus tiukoista neuvotteluista on silti vielä toista kuin jopa vuosikymmenet EU-pöydissä istuneilla virkaveljillään.

Jäsenyysneuvotteluissa kävi ilmi, että itäisen Euroopan maat eivät aio jäädä pelkiksi takapenkin taaveiksi. Äänekkäin on Puola, joka aikoo ottaa 40-miljoonaista väestöään vastaavan aseman unionissa.

Vanhoista jäsenmaista Puolan äänenpainot ovat herättäneet eniten huolta Välimeren rannoilla. Espanja, Portugali ja Kreikka ovat rakenne-, koheesio- ja maatalousrahojen ansiosta olleet vuosia EU:n suurimpia nettohyötyjiä. Etuisuudet uhkaavat kutistua, kun samaa kakkua jakavat jatkossa Välimeren alueita huomattavasti köyhemmät jäsenmaat.

Neuvottelut ovat alkaneet EU:n seuraavasta seitsenvuotisesta rahoituspaketista. Optimistisimmat virkamiehet uskovat 2007–2013 budjettiraamien valmistuvan ensi vuoden aikana.

Ihme, jos aikataulu pitää. Todennäköisempää on, että viimeiset lehmänkaupat sovitaan vasta loskaisessa Helsingissä joulukuussa 2006 Suomen puheenjohtajuuskaudella.

Itsekkyys on kasvava ja todennäköisesti myös pysyvä ilmiö EU:ssa. Suomenkin kannanotoissa on alkanut entistä selvemmin näkyä kansallisten intressien painotus. Kohta vuosikymmenen kestäneen jäsentaipaleen aikana ylimääräinen sinisilmäisyys on karissut kaikkein kovimmiltakin euroromantikoilta.

Kansallisten etujen nousu pintaan ei ole hyväksi EU:n tulevaisuudelle, mutta muuta mahdollisuutta ei ole kuin oppia elämään niiden kanssa. Pahinta on, jos kukaan ei anna periksi ja unionin kehitys jämähtää paikoilleen. Ja vielä pahempaa on, että jokaiselle jotakin -politiikka johtaa unionin hallinnon pöhöttymiseen ja tehottomaan rahankäyttöön.

Vuosikymmenien aikana EU:n oma byrokratia on paisunut lähes hallitsemattomiin mittoihin. Toinen varoittava esimerkki on YK, jossa pöhöttynyttä byrokratiaa on yritetty viime vuodet purkaa laihoin tuloksin.

Suuret uudistukset edellyttävät YK:ssa yksimielisyyttä jäsenmaiden kesken. Sitä ei ole löytynyt, sillä hallintoremontti vaatisi aina jollekin jäsenmaalle ikuisiksi ajoiksi paalutetun johtajan paikan lopettamista.