Eläkepolitiikka tarvitsee eurooppalaista yhteistyötä

Jos eläkejärjestelmä ajautuu syviin ongelmiin, on koko julkinen talous kriisissä. Jos tämä tapahtuu riittävän monessa suuressa euromaassa, on vaikea välttää inflaation kiihdyttämistä, jolla on perinteisesti hoidettu julkisen sektorin kotimaista velkaa. Euromaissa on tehtävä merkittäviä eläkeuudistuksia, jotta ongelmilta vältytään.

Viime syksynä pääministeri Paavo Lipponen lausui kiitoksensa viiden työmarkkinajärjestön ja työeläkelaitosten valmistelemalle työeläkejärjestelmän uudistuspaketille. Uudistustyön tavoitteena oli turvata eläkejärjestelmän tasapaino rakenteellisia säästöjä edistävillä toimilla ja ennen muuta nostamalla eläkkeellesiirtymisikää parilla, kolmella vuodella. Sovun aikaansaaminen näin tärkeässä kysymyksessä olikin kiitosten arvoinen saavutus.

Hallitus on ryhtynyt omalta osaltaan toteuttamaan eläkesovun edellyttämiä lainuudistuksia. Joitakin lakeja on jo tullut voimaan vuoden alusta, ja lisää on luvassa. Ensi syksynä eduskunnan on määrä saada käsiteltäväkseen muun muassa työttömyyseläkkeen poistamisen edellyttämät muutokset työttömyysturvalakiin.

Neuvotteluissa mukana olleiden työmarkkinajärjestöjen osuus työstä on kuitenkin jäänyt jossain määrin kesken. Vakavin ongelma on, että sopua eläkepalkan yhdenmukaisesta määräytymisestä ei ole saatu aikaan. Jäljellä olevien neuvotteluiden onnistuminen on toivottavaa, etenkin, jos niissä päästään sopuun oikeudenmukaisesta, koko työuran perusteella laskettavasta eläkepalkasta.

Nyt sovittavat muutokset eivät ole eläkepolitiikan lopullisia vastauksia. Eläkejärjestelmän on aina voitava sopeutua muutoksiin, joita talouskasvun, työllisyyden tai väestömäärän kehitys edellyttävät. Lisäksi Suomen on syytä varautua ulkoa tuleviin muutospaineisiin. EU:n ja varsinkin talous- ja rahaliiton jäsenyys voivat vaikuttaa ratkaisevasti suomalaiseen eläkejärjestelmään.

Yhteys Euroopan keskuspankin rahapolitiikan ja eläkepolitiikan välillä kaipaa hiukan selvittämistä: mitä yhteisellä rahalla ja keskenään täysin erillisillä eläkejärjestelmillä on tekemistä keskenään?

Euromaiden eläkejärjestelmien erillisyys on toki juridisesti selkeä. Yksikään maa ei joudu kattamaan toisen maan eläkkeitä eikä sillä ole oikeutta saada muilta apua. Yhteys syntyy julkisen talouden toimintamekanismien kautta.

Useimmissa rahaliittomaissa eläkkeiden rahastointi on varsin vähäistä ja kattamattomat eläkevastuut suhteessa kansantuotteeseen ovat valtavia. Koko euroalueen maiden kattamaton eläkevastuu (vuoteen 2040) on noin kaksinkertainen alueen kansantuotteeseen nähden. Muutoinkin velkaantuneessa Italiassa eläkevajaus on peräti 3,5-kertainen kansantuotteeseen nähden.

Euromaissa on luotettu riittäväänväestön ja talouden kasvuun, joilla tulevat sukupolvet kattaisivat kohoavat eläkemenot. Nyt on vaikea sanoa, kumpi strategian kantavista pilareista, väestön vai talouden kasvu, on vähemmän vakaa. Molempien kasvu on toivottua hitaampaa, eikä hallituksilla näytä olevan päättäväisyyttä uudistuksiin, joita asioiden korjaaminen edellyttäisi.

Jos eläkejärjestelmä ajautuu syviin ongelmiin, koko julkinen talous on kriisissä. Mikäli tämä tapahtuu riittävän monessa suuressa euromaassa, on vaikea välttää perinteistä tapaa hoitaa julkisen sektorin kotimaista velkaa: inflaation kiihdyttämistä.

Harjoittamalla tietoisen inflatorista rahapolitiikkaa ja irrottamalla eläke-etuudet indeksiautomatiikasta saadaan eläkkeiden ja eläkevastuiden reaaliarvo putoamaan ja kriisi vältetään. Korjausliike tehdään tietenkin ennen muuta niiden kustannuksella, jotka ovat luottaneet säästämiseen ja kantaneet huolta tulevasta.

Euron arvon puolustaminen on asetettu Euroopan keskuspankin toiminnan johtavaksi periaatteeksi. Mikäli periaate joutuu ristiriitaan suurten maiden elintärkeiden intressien kanssa, olisi poliittisesti epärealistista kuvitella keskuspankin pystyvän pitämään puoliaan. Mikä ei ole poliittisesti realistista, ei ole sitä myöskään taloudellisesti.

Ellei euromaissa saada aikaan merkittäviä eläkeuudistuksia, rahamarkkinat varautuvat todennäköisesti eläkejärjestelmien ongelmiin jo etukäteen. Pitkien velkasitoumusten korkoihin alkaa karttua riskipreemiota, ja huono kierre voimistuu entisestään.

Suomessa on suhtauduttu varauksellisesti EU:n yhteiseen eläkepolitiikkaan. Eläkepolitiikan eurooppalaista yhteistyötä on kuitenkin syytä kehittää.

Kehittäminen on harvoin ollut yhtä ajankohtaista: Italia on korottanut eläke-etuuksia, vaikka sen pitäisi olemattomien säästöjensä ja väestöpolitiikkansa perusteella karsia eläkkeitä reippaasti. Ranskan uusi hallitus on ilmoittanut aikovansa täydentää julkista eläketurvaa yksityisellä eläkesäästämisellä. Saksassa mielipidetiedusteluissa johdossa olevien kristillisdemokraattien tavoitteena on leikata työvoimakuluja ja mahdollisesti myös eläkkeiden rahoitusta. Eläkejärjestelmien yhteiset riskit tekevät yhteisestä riskien hallinnasta tarpeellista.

Vaikka yhteinen tai koordinoitu eurooppalainen eläkepolitiikka lähtisikin onnistuneesti käyntiin, on siltä turha odottaa kertaratkaisuja, jotka olisivat sekä uskottavia että tehokkaita.

Suomen on sen vuoksi varauduttava sekä eläkerahoituksen että -etuuksien joustavaan ja ennakkoluulottomaan uudistustahtiin. Suomalaisten on varauduttava siihen, että omilla säästöillä on tulevaisuudessa entistä suurempi osuus vanhuudenpäivien elintason turvaamisessa.

Kirjoittaja on Suomen Yrittäjien suunnittelupäällikkö.