Markkinat kuutamolla?

Yli kolme vuotta kestäneen finanssikriisin aikana on saatu liian vähän vastauksia siihen, miksi sijoittajat olivat niin hölmöjä, että tunkivat satoja miljardeja järjettömiin subprime-lainoihin, onnettomiin Kreikan valtionlainoihin ja käsittämättömän hintaisiin kiinteistöihin Irlannissa.

Markkinoiden täydellisiä virhearvioita ei voi selittää sillä, että kreikkalaiset vääristelivät tilinpitoa ja tulevaisuutta on niin vaikea ennustaa. Esimerkiksi Kreikan lainoja ovat arvioineet huippuälykkäät ihmiset luottoluokittajayhtiöissä ja jättimäisissä finanssiyhtiöissä. Varmasti myös Euroopan keskuspankissa on lahjakkaita ihmisiä, vaikka edellisen pääjohtajan puheet eivät siltä kuulostaneet. Silti keskuspankkikin on ollut puhunut puutaheinää Kreikan tilanteesta vuosien ajan.

Miten koko tuhansien ekonomistien, analyytikoiden, rahastonhoitajien ja muiden asiantuntijoiden joukko oli vuosien ajan täysin kuutamolla Kreikan tilanteesta? Minun on suorastaan vaikea kuvitella, että jonkin kansainvälisen investointipankin ekonomistit ovat syvällisen analyysin jälkeen kertoneet esimiehilleen, että "olemme arvioineet Kreikan taloutta sekä kilpailukykyä, ja uskomme sen olevan jotakuinkin Saksan tasolla". Näinhän voisi arvioida siitä, että korkomarkkinat mittasivat Kreikan riskin olevan suunnilleen Saksan tasolla.

Tiivistyykö tyhmyys
markkinoilla?

Koska uskon finanssipiirien koostuvan keskimääräistä älykkäämmistä ihmisistä, en usko totaalisilta typeryyksiltä näyttävien sijoitusten johtuvan ketjussa olevien ihmisten tyhmyydestä.

Mistä sitten mahtaa johtua, että Mr. Market on ollut niin usein pihalla? Markkinoidenhan sanotaan arvioivan lähes yliluonnollisella tarkkuudella kaiken tiedon ja tekevän sen jälkeen täysin oikeat johtopäätökset. Monissa tapauksissa näyttää kuitenkin, että markkinat eivät ole arvioineet edes tiedonmurusia, vaan ovat tehneet väärät johtopäätökset hatusta vetämällä.

Yksi mahdollinen selitys piilee siinä, että nykyiset markkinat eivät ole aidot markkinat, joilla sijoittajat sijoittavat omia rahojaan. Kun ihminen sijoittaa toisen rahoja, voi hänen toimintaansa ohjata jokin muu motiivi kuin sijoituksen onnistuminen. Esimerkiksi USA:n terveydenhoitojärjestelmä on ollut äärettömän kallis siksi, että vakuutuksen ottaneille ihmisille on aivan sama, kuinka paljon lääkärin palvelut maksavat. Kun ihmiset ovat ottaneet vakuutukset, ovat he voineet maksaa toisten rahoilla yksityisille lääkäreille mielikuvituksellisia summia. Siksi vakuutusyhtiöt ovat perustaneet yrityksiä, jotka ostavat lääkäripalveluita. Näin valintaa on siirretty osin potilailta maksajille eli vakuutusyhtiöille.

Pankkiirit ovat toimineet vakuutuksen ottaneiden potilaiden tavoin toisten rahoilla. Toisten rahojen saaminen on ollut heille tärkeämpää kuin sijoituksen lopullinen onnistuminen. Pankkien menestyksen kannalta on ollut tärkeämpää omata hyvät myyntivoimat kuin loistavat analyysit. Siksi ei ole ollut kovin kannattavaa panna kallispalkkaisia ekonomisteja kaivamaan faktoja esimerkiksi Kreikan taloudesta. On ollut helpompi luottaa niin sanottuihin yleisiin lukuihin. Näin hihasta vedetyt luvut ovat kenties tiivistyneet markkinoilla faktaksi, jolla ei ole ollut mitään tekemistä totuuden kanssa. Tämä tarkoittaisi, että markkinat eivät toimi teorian mukaisella tavalla.

Kyllä valtio
maksaa

Markkinatalouden kannalta olisi riittävän pelottavaa, jos jättimäiset virheet selittyisivät sillä, että toisten rahoilla pelaavat markkinat ovat laiminlyöneet tehtävänsä. Vielä pelottavampaa on kuitenkin, jos laiminlyönti olisi tahallista.

Finanssimarkkinoilla tunnetaan hyvin 1930-luvulla kehittynyt peliteoria. Kyseessä on ajattelutapa, joka auttaa arvioimaan systemaattisesti eri valintojen seurauksia. Peliteorian mukaisesti toimiva pankkiiri saattaa pohtia esimerkiksi, että "jos sijoitan matalariskiseen saksalaisbondiin, ovat sijoittajien rahat turvassa, mutta minä ja sijoittaja saamme alhaisen tuoton. Jos sijoitan Kreikan bondeihin, sijoittajan riski kasvaa, mutta oma tuottoni nousee." Tällaisella logiikalla pankkiirin on ollut kannattavaa suositella sijoittajille suurempaa riskiä kuin nämä olisivat itse halunneet ottaa. Itse olen nähnyt, kuinka keskiluokkaiset suomalaiseläkeläiset oli houkuteltu sijoittamaan aasialaiseen teknologiarahastoon, jonka riskiprofiili oli noin miljardi prosenttia kyseisten ihmisten riskinottohalua suurempi.

Peliteoria auttaa pankkiireita myös kädenväännössä poliitikkoja vastaan. Jos pankki ajautuu ongelmiin, poliitikot voivat päästää sen kaatumaan. Tuollainen päätös kaataa todennäköisesti kuitenkin myös poliitikon. Siksi pankkiiri voi luottaa, että pankki pelastetaan veronmaksajien rahoilla. Pankkiiri voi jopa vaatia tätä. Siksi itse ongelmia aiheuttanut finanssinero voi julkisuudessa moittia poliitikkoja saamattomuudesta, jos nämä vitkastelevat veronmaksajien rahojen lahjoittamisessa.