Saukki ja seitsemän kääpiötä

Vaalikamppailu on ollut laimeahkoa. Sitä on on koko ajan varjostanut Sauli Niinistölle mitattu ylivoimainen kannatus, ja koko kisaa voisi perustellusti kutsua nimellä "Saukki ja seitsemän kääpiötä".

Tällainen nimi vaalikampanjalle johtaisi tosin ainakin yhteen komplikaatioon: vain Jörön osa on selvä. Päälle päsmäröiväksi Viisaaksi pyrkii ehdokkaista ainakin kaksi, eikä kukaan seitsemästä oikein sovi Uneliaan tai Nuhanenän rooliin.

Mielipidemittausten perusteella nämä seitsemän jakautuvat kahteen kategoriaan. Neljän ehdokkaan kannatus on, mittavirheeseen mahtuvin eroin, kymmenen prosentin tuntumassa. Kolme muuta saavat kannatusta noin parin prosenttiyksikön mittavirheen verran kukin. Kannastaan epätietoisia on parisenkymmentä prosenttia.

Tämä merkitsee sitä, että vaikka Niinistö on pitkään kisaa hallinnut, voi viidestä kannatetuimmasta ehdokkaasta käytännössä kuka tahansa tulla valituksi. Vain Eva Biaudet (r), Sari Essayah (kd) ja Paavo Arhinmäki (vas) ovat vailla käytännön mahdollisuuksia.

Kaudesta
tulee vaikea

Uusi presidentti joutuu heti kautensa alussa vaikeiden haasteiden eteen. Vaikka EU-politiikka ja maan talous ovat hallituksen vastuulla, korostuu talouskriisin esiin nostama tarve muokata euroalueen ja EU:n rakenteita vahvasti. Valtaoikeuksiaan menettänyt presidentti voi ottaa tärkeän roolin epäsuorana vaikuttajana, Suomen etujen lobbaajana ja hallituksen toiminnan taustatukijana. Vastuullisen äänestäjän tuleekin kysyä, kenellä tarjokkaista on parhaat edellytykset hoitaa tehtävää nimenomaan koko Suomen eduksi.

Niinistö on kokenut talousvaikuttaja joka tuntee myös EU-kuvioita. Valtiovarainministerinä toimiessaan hän toteutti 1990-luvun lopun tilanteen vaatimaa talouspolitiikkaa sen herättämästä vastustuksesta huolimatta. Niiden aikojen muisto on hänen suosionsa perusta, mutta myös syö hänen kannatustaan.

Keskustan kestoehdokas Paavo Väyrynen on toiminut politiikan huipulla jo pitkään sekä vastuun kantajana että sivuraiteella. Hän viivytti sinnikkäästi Suomen eduskunnan päätöstä EU-jäsenyydestä, toivoen että Ruotsin Riksdagenin päätös antaisi Suomelle suuntaa. Toisin kävi.

Väyrysen pyrkii myös ohjaamaan Suomen irti EU:sta ja läheiseen yhteistyöhön etenkin Ruotsin ja Norjan, mutta myös Britannian ja jossain määrin Venäjän kanssa.

Kyseenalaista on kuitenkin se, missä määrin esimerkiksi öljyrikas Norja on halukas läheisempiin suhteisiin entisen emämaansa Ruotsin ja sen itäisen provinssin kanssa. Ainakin Naton jäsenyys haittaisi Norjan löyhääkin liittosuhdetta Väyrysen johtaman Suomen kanssa.

Toinen tuulentupien rakentelija on perussuomalaisten iskulauselinko Timo Soini. Esimerkiksi Ylen presidenttitentissä Soini toisteli haluavansa ajaa kaikessa Suomen etua. Miten tämä sopii yhteen esimerkiksi eurosta ja EU:sta eroamisen kanssa onkin sitten hämärämpää, samoin kuin se, miten tämä olisi käytännössä mahdollista ilman huomattavaa taloudellista ja poliittista epävarmuutta.

Ainakin Suomen valtion velastaan maksamat korot suuntaisivat välittömästi kohti 1990-luvun alkuosien kaksinumeroisia prosenttilukuja. Sotkuisen Venäjän pieni rajanaapuri ei ole varmimpien sijoituskohteiden joukossa, jos sillä on vielä oma, vientikehityksen mukaan devalvoituva valuuttakin.

Ylipäätään vaikuttaa siltä, että itsenäistä markkaa haikailevat eivät muista vapaan valuutan todellisuutta. Markka on ollut itsenäinen valuutta, ilman sidoksia muihin valuuttoihin, vain vuoden 1992 kellutuksesta vuoden 1997 päätökseen eurojäsenyydestä. Tuolloinen valuuttakurssin ja korkojen vaihtelu ei ollut mitenkään yritystoimintaa ja investointeja suosiva ympäristö.

Vihreiden Pekka Haavisto on kisan mittaan hivuttautunut vaivihkaa sen kärkisijoille. Hän ei herätä suuria intohimoja sen enempää puolesta kuin vastaankaan, ja on etenkin nuoren kaupunkilaisväestön mieleen. Joitakin tahoja tuntuu häiritsevän hänen perheensä, jolla ei kuitenkaan ole käytännön merkitystä virkatehtävien hoitamiselle.

Aikoinaan arveltiin myös, että Suomeen saadaan naispresidentti yhtä todennäköisesti kuin Yhdysvaltoihin mustaihoinen valtionpäämies. Haavisto onkin varmasti merkittävä vaihtoehto myös kuuden vuoden kuluttua.

Toista loppuottelupaikkaa havittelevista vahvimmat näytöt ovat Sdp:n Paavo Lipposella. Hän osoitti johtajan kykynsä pääministerinä hallituksessa, joka johdatti Suomen takaisin tukevalle pohjalle 1990-luvun alun talousromahduksesta. Samalla hän, Niinistön tavoin, keräsi paljon vastustusta.

Hänenkin tavoitteenaan oli kuitenkin koko maan, eikä joidenkin yksittäisten ryhmien etu. Kuten EU-vastustajat jatkuvasti muistuttavat, Lipponen oli pääosassa, kun Suomi liittyi euroalueeseen. Tästä jälkiviisastelevat tahot eivät lausunnoistaan päätellen muista Suomen talouden tuolloista tilaa ja eurojäsenyyden mukanaan tuomaa kehitystä.

Joka tapauksessa Lipposella on selvä visio siitä, mihin suuntaan hän Suomen haluaa viedä, ja kyky myös ajaa ideoitaan. Hänellä on ehdokkaista myös ehkä parhaat edellytykset valvoa Suomen etua EU-päätöksenteon todellisessa ytimessä, komission ja EU-parlamentin kulisseissa.

Ensimmäinen kierros
ratkaisee paljon

Mielipidemittauksista huolimatta tilanne on kaukana selvästä. Kukaan ehdokkaista ei ole vielä saanut yhtään ääntä. Vaalipäivänä karsintakierroksen ratkaisevat yhtäältä yllä mainittujen kolmen, vailla realistisia mahdollisuuksia olevien ehdokkaiden kannattajaksi ilmoittautuneet ja kannastaan vielä epävarmat.

Niinistö on käytännössä varma loppuottelija, mutta Haaviston, Lipposen, Soinin ja Väyrysen keskinäisen järjestyksen ratkaisee joukko pieniä tekijöitä.

Haluavatko perussuomalaisten kannattajat todella äänestää puheenjohtajansa pois päivänpolitiikasta, ja vaivautuvatko he edes uurnille? Tukevatko Arhinmäen ja Biaudet'n kannattajat arvojaan kohtalaisesti edustavaa Haavistoa? Entä vetoaako Väyrynen muihin kuin perinteisiin kannattajiinsa, joiden määrästä vihjaisi jo viime eduskuntavaalien tulos.

Entä Lipponen, jonka jörö olemus saattaa säikyttää mutta olla myös jopa eduksi. Häikäilemätön osaaja voi olla kotimaan peleissä ärsyttävä vastustaja, mutta maaotteluissa hyväksytty koko kansan edustaja.

Ennen vaalipäivän iltaa voi varmuudella sanoa vain sen, että jokaisella äänellä voi olla ratkaiseva merkitys. Toisen kierroksen keskustelunaiheisiin vaikuttaa ratkaisevasti se, kuka neljästä kakkossijan tavoittelijasta loppuotteluun yltää.

Jankataanko loppuottelussa EU- ja eurovastaisia iskulauseita, tuulentupia pohjoisesta ulottuvuudesta, kansainvälisistä kysymyksistä ja kehitysavusta, vai mahdollisuuksista puolustaa Suomen etuja EU:n foorumeilla. Jokainen ääni ratkaisee. Ainoa väärä valinta on jättää äänestämättä.