Kaivosten varjoista

Otsikoita nimittäin hallitsee paikka nimeltä Cajamarca.

Suomalaisille se ei sano mitään, mutta monissa perulaisissa se herättää juuri nyt samanlaisia mielleyhtymiä kuin Talvivaara kainuulaisissa.

Cajamarcan ylängöllä inkavaltio sai kuoliniskunsa, kun espanjalaiset vuonna 1532 surmasivat inkahallitsija Atahualpan. Nykyisin alueella toimii Yanacocha, maailman toiseksi suurin kultakaivos, jonka pääomistaja on yhdysvaltalainen Newmont Mining.

Nyt kiistan kohteena on Congan kaivoshanke, Yanacohcan laajennus, arvoltaan 4,8 miljardia dollaria. Osa paikallisista pelkää kaivoksen saastuttavan viljelyvedet ja tuhoavan vuoriston järvet. Presidentti Ollanta Humala vastasi lakkoihin ja mielenosoituksiin julistamalla alueelle hätätilan ja marssittamalla sinne sotilaita. Yanacochan tilillä on valmiiksi useita ympäristöskandaaleita.

Maanpetturit
tuhoavat työpaikat

– Ihan kuin meillä, perulaiset sanovat hämmästellen, kun heille mainitsee Talvivaarasta.

Suomi edustaa monelle edistynyttä eurooppalaista järjestelmää, näin minulle kerrotaan. Kaivosteollisuuden ympäristötuhoista on totuttu lukemaan muista maista.

Panokset ovat täällä Andeilla kovat: kaivosteollisuus muodostaa noin 60 prosenttia Perun viennistä, eikä kysyntä Kiinassa ja Intiassa näytä vähenemisen merkkejä.

Kenties siksi paikalliset asukkaat yrittävät muistuttaa, etteivät vastusta kaivosta sinänsä, vaan sitä, että heiltä menee vesi, maat ja elinkeino. Oikeistolehdistölle he ovat maanpettureita ja ulkovaltojen kätyreitä.

Hentoja kaikuja Kainuusta? Kaivoshuuman vallanneessa pohjoisessakin odotukset olivat niin valtavat, että kynnys nillittää lemusta oli taatusti korkealla.

Hyväntekeväisyyden
asialla

Syksyllä, kun olin bussissa matkalla Pietariin, itäsuomalainen vierustoverini huokaisi jossain vaiheessa, että yrityksiä kohdellaan tätä nykyä julkisuudessa kuin hyväntekijöitä. Ne kun tuovat työpaikkoja.

Tuli pohdittua viime aikojen trendisanaa, tätä yhteiskuntavastuuta. Minua on alkanut häiritä liike-elämän ja monien aktivistienkin vakioväite: epäeettinen bisnes ei ole taloudellisesti kannattavaa eikä siis yritysten etu. Siksi sitä ei oikeastaan tapahdu tai jos tapahtuu, kyse on yksittäisestä asiasta, vahingosta. (Jälkimmäinen ei ole aktivistien väite).

Tämähän on tuttua sikatilakeskustelusta: kärsivät siat eivät ole hyvää bisnestä. Siksi meidän pitäisi uskoa, että eläinsuojelijoiden levittämät kuvat niistä eivät vastaa todellisuutta.

Taloudellinen
intressi?

Ex-ministeri Paula Lehtomäki (kesk) vetosi samaan, kun häntä syytettiin Talvivaaran ympäristöongelmien vähättelystä.

– Myös taloudellinen intressi on, että ympäristöasiat ovat kunnossa. (IL 12.11.)

Väite kuulostaa ensiksi ihan järkevältä. Ongelma on, että se ei perustu mihinkään.

Toimitusjohtaja Pekka "tehdas ei saastuta vaan muuttaa luontoa" Perän näkemys ympäristöasioista oli hiukan erilainen kuin tehtaan naapurissa asuvien.

Mutta argumentti on niin yleinen, että katsotaanpa sitä vähän tarkemmin.

Yhteiskuntavastuu tai eettinen toiminta ovat epämääräisiä sanoja ja niiden merkitys puhujasta kiinni, ja yhteyttä kannattavuuteen hankala tutkia. Mutta viimeisen 30 vuoden aikana tehtyjen tutkimusten perusteella yhteiskuntavastuun ja yrityksen tuloksen välillä ei ole voitu osoittaa olevan juuri minkäänlaista yhteyttä.

Joissain tapauksissa, kuten Shellillä Nigeriassa tai nyt Talvivaaralla, epäeettisen toiminnan seuraukset ja imagohaitta ovat niin suuret, että ne vaikuttavat myös bisnekseen. Nämä on kuitenkin varsin poikkeuksellisia tilanteita, ennemmin poikkeus kuin sääntö.

Höttöpuhe hävittää ristiriidat. Se sopii niin hyvin nykyiseen ilmapiiriin, että kun poliitikot tai firmojen yhteiskuntavastuujohtajat vetoavat taloudellisiin intresseihin turvallisen yritystoiminnan takuuna, me toimittajat emme muista kysyä: miten niin?

Etelän
mediasta

Pari iltaa sitten piipahdin täällä Perussa kuuntelemassa väittelyä kaivosbisneksestä.

– Jos kaivos olisi Limassa, välittäisittekö silloin? maaseudulta tulleiden ympäristöaktivistien juliste seinällä kysyi. Valokuvassa Liman kauniiseen historialliseen keskustaan on kaivettu jättimäinen avolouhos.

Se on piikki limalaista yläluokkaa kohtaan. Valtavien elintasoerojen maassa maaseudun köyhien, usein alkuperäiskansoihin kuuluvien ihmisten ja pääkaupungin eliitin elinpiirit ovat toivottoman kaukana toisistaan.

Paluumatkalla hotelliin kysyin samaa itseltäni. Kainuulaiset valittivat hajuhaitoista ja kalakuolemista pitkään. Kainuun Sanomat kirjoitti niistä pääkirjoituksessaan melkein puolitoista vuotta sitten. Me pääkaupunkiseudun toimittajat kiinnostuimme kovin myöhään asiasta tosissamme.

Jos pilalle olisivat menneet saunarannat Espoon Westendissä tai hajuhaitat romahduttaneet kiinteistökaupan Kalliossa, olisiko ympäristötuhoihin herätty pontevammin myös Helsingissä? Olisiko paikalliset otettu aiemmin todesta? Olisivatko toimittajat olleet innokkaammin peräämässä korvauksia asukkaille?

Kirjoittaja on helsinkiläinen toimittaja, joka rakastaa perulaista ruokaa. Hänen sukujuurensa ovat Kainuussa.