Lepsu moraali kaataa talouksia

Moraalinen rappio ja arvotyhjiö ovat kalvanneet maata läntisten talouksien alta viime vuosina. Kyseessä on pelottavalla tavalla samankaltainen kehitys, joka kaatoi aikanaan Rooman valtakunnan ja Neuvostoliiton.

Jokaiseen yhteiskunnalliseen romahdukseen liittyy tietenkin erikoispiirteensä. Eikä yksikään romahdus selity vain yhdellä tekijällä. Mutta siitä huolimatta kaatuneissa dynastioissa näyttää olevan paljon yhteistä.

Eliitti irstailee. Rooman valtakunnassa ylimykset keskittyivät ajamaan omaa etuaan. Päättäjiä ei kiinnostanut kansan eikä isänmaan hyvinvointi. Mitä suurempi valta, sitä enemmän saattoi irstailla. Keisarit olivat pahimpia kaikista.

Samoja piirteitä oli nähtävissä Neuvostoliitossa, Silvio Berlusconin Italiassa, George W. Bushin USA:ssa ja monissa kaatuneissa arabidiktatuureissa.

Kun ylin valta näyttää esimerkillään, että millään ei ole väliä, ei millään myöskään ole väliä. Kansalaiset keskittyvät siihen, mihin päättäjätkin. Oman edun ajamiseen. Tällaisessa yhteiskunnassa omaa etua ei ajeta innovaatioilla eikä yritteliäisyydellä, vaan huijaamalla ja välttelemällä veroja. Valtion huijaamisesta tulee keskeinen elinkeino jopa siinä määrin, että monet asiat alkavat näyttää absurdeilta.

Keinotodellisuus valtaa mielen. Rappioyhteiskunnissa aidosta tekemisestä tulee vanhanaikaista. Työ menettää merkityksensä, ja hallinto nousee keskiöön. Kilpailukyky ei näytä tärkeältä, kun ideologiset visiot kääntyvät totuuksiksi.

Rooman valtakunnassa valloitetuilta alueilta kerätty varallisuus oli keskeinen tulonlähde. Siksi järjestelmän toimiminen edellytti jatkuvaa laajentumista. Varsinaista teollisuutta ei juurikaan ollut. Voittamattomuudesta tuli niin vahva uskonkappale, että kenenkään ei tarvinnut ponnistella paremman eteen. Sestertiuksia satoi ikään kuin taivaasta.

Neuvostoliitossa keinotodellisuudesta tuli taidetta. Pohjois-Koreassa tuo taide oli tosin vielä suurempaa. Mutta kauaksi "yhdentoista hole in onen" -suorituksesta ei jäänyt myöskään EKP:n oma Kim Jong-il eli ex-pääjohtaja Jean-Claude Trichet, jonka mielestä EKP on pitänyt EU:n talouden hienosti vakaana.

Pisimmälle keinotodellisuuden taiteen veivät kuitenkin amerikkalaiset investointipankit, jotka kehittivät kilvan sijoitusinstrumentteja, joilla roskasta yritettiin tehdä kultaa. Noiden järjestelyiden avulla rakennettiin kuplia ympäri maapalloa.

Lopulta instrumenteista tuli verkko, jota edes sen kutojat eivät hallinneet. Markkinatalous alkoi toimia pelisäännöillä, jotka eivät enää olleetkaan markkinataloutta. Kapitalismiin oleellisesti kuuluva riski-käsite näytti menettävän merkityksensä, kunnes se putkahtikin entistä voimakkaampana esiin.

Ratkaisuna väkivalta. Kun rappioyhteiskunnat ajautuvat ennemmin tai myöhemmin vaikeuksiin ja kansa tulee kaduille, yrittävät päättäjät ratkoa ongelmat väkivallalla. Näin käy siksi ,että tuossa vaiheessa ei muitakaan aseita ole olemassa. Kun talous on ajautunut kuralle, ei sitä voi pelastaa hokkus-pokkus-keinoilla. Kun järki ei enää auta, tulevat nyrkit peliin.

Roomassa, Neuvostoliitossa ja arabimaissa väkivalta on ollut fyysistä. Finanssimaailman ylivallan hallitsemassa maailmassa väkivalta on painostusta. Asiansa möhlineet pankkiirit tunkevat voimalla veronmaksajan kukkaroille, ja päättäjät avaavat kukkarot puolestamme.

Moraalikato pahenee Europpassa. Koko Eurooppa on ajautunut pelottavasti tielle, jossa edellä kuvatut ilmiöt vahvistuvat. EU-päättäjät ovat kansasta etääntyneitä virkamiehiä, joiden tekemisiä kansalaisten on vaikea ymmärtää.

Kun suomalainen veronmaksaja joutuu maksamaan amerikkalaiselle pankkiirille kreikkalaisen virkamiehen lainat, heikkenee kansalaisten veronmaksumoraali takuuvarmasti. Tuota moraalia tuskin voivat vaatia myöskään EU-virkamiehet, jotka itse maksavat kovasta palkastaan naurettavan alhaista EU-veroa.

Samoin EU:n pyrinnöt teollisuuden kilpailukyvyn nostamiseksi ovat jääneet vähäiseksi. Ongelmiin on tartuttu lähinnä julistuksilla ja uusilla direktiiveillä, jotka lähinnä syövät kilpailukykyä. Ilmeisesti virkamiesten ei ylipäätänsä pitäisi sotkeutua kilpailukyvyn kehittämiseen, vaan keskittyä siihen, että yrityksillä on tilaa toimia.

Mutta yrityksillä pitää olla myös tilaa kaatua. Kun EU-päättäjät pyrkivät ajamaan yhteisvastuuta eurooppalaisille bondimarkkinoille, toteutuu keinotodellisuudessa elävien finanssimarkkinoiden märkä uni. Veronmaksajien piikki on auki. Sen jälkeen velallinen ja velanantaja voivat molemmat unohtaa markkinatalouden perinteiset lait. Tämä on eurooppalaisuuden idean raskasta väärinkäyttöä.

Kansalaiset hurraavat tälle yhtä vähän kuin EU:n yhteiselle jalkapallojoukkueelle. Koska poliittiset päättäjät kävelevät kansan ylitse, vahvistuu vääränlainen nationalismi. Se puolestaan tekee hallaa euroaatteelle, jossa on paljon hyvää. Kansalaisten sitoutuminen eurooppalaisuuteen vähenee, ja omassa todellisuudessaan ex-diktaattori Muammar Gaddafin lailla elävät poliitikot ihmettelevät kehitystä. Tällaisessa tilanteessa luisu kiihtyy itsestään, elleivät päättäjät ymmärrä kääntää kelkkaa, joka moraalikadon on lykännyt vauhtiin.