Miksi Amerikka ei toimi?

Ei olekaan ihme, että kun kongressin marraskuiset välivaalit lähestyvät, yhdysvaltalaiset ihmettelevät vihaisina, miksi hallituksen hyperaggressiivinen elvytyspolitiikka ei ole kääntänyt tilannetta. Mitä hallitus vielä voisi tehdä – vai voiko mitään?

Rehellinen vastaus on sellainen, jonka vain harva äänestäjä haluaa kuulla: ihmelääkettä ei ole. Tätä kuoppaa kaivettiin yli kymmenen vuotta, ja pääsy pois kuopasta ottaa myös oman aikansa.

Kuten Carmen Reinhart ja minä varoitimme viime vuonna ilmestyneessä kirjassa This Time is Different, syvän rahoituskriisin jälkeen koetaan yleensä hidas ja pitkittyvä toipumisjakso, johon liittyy pitkäaikainen korkea työttömyys.

Miksi työllisyyden nopea lisääminen on niin vaikeaa finanssikriisin jälkeen? Yksi syy on tietenkin se, että rahoitusjärjestelmän tervehtyminen – ja luottomarkkinoiden virkoaminen – vievät aikaa.

Veronalennusten
ilosanoman ongelmat

Verorahojen pumppaaminen rahoitusalan jättiläisille ei ratkaise yhteiskunnan syvempää ongelmaa, liiallista velkaantumista. Yhdysvaltalaiset lainasivat ja shoppailivat kuin viimeistä päivää luottaen siihen, että ikuisesti nousevat asuntojen hinnat pesevät kaikki finanssisynnit puhtaaksi. Muu maailma kaatoi rahaa Yhdysvaltoihin, ja elämä näytti olevan yhtä ilmaista jättimäistä lounasta.

Vielä nytkin monet yhdysvaltalaiset uskovat, että yksinkertainen ratkaisu kansakunnan pulmiin olisi alentaa veroja ja kiihdyttää tällä tavalla yksityistä kulutusta. Verojen alentaminen ei periaatteessa olekaan pahasta, varsinkaan tukemaan investointeja ja kasvua pitkässä juoksussa. Veronalennusten ilosanomassa on kuitenkin useita ongelmia.

Ensinnäkin, julkisen sektorin kokonaisvelka (mukaan lukien osavaltioiden ja kuntien velat) on jo lähestymässä toisen maailmansodan jälkeen saavutettua huippua (119 prosenttia bruttokansantuotteesta). Joidenkin tarkkailijoiden mukaan nyt ei ole oikea aika murehtia tulevaisuuden velkaongelmista, mutta minusta keskipitkän aikavälin riskien realistinen arvio ei salli meidän sivuuttaa noita murheita.

Toinen ongelma veronalennuksissa on se, että niillä voi hyvinkin olla kysyntään lyhyellä tähtäyksellä vain rajallinen vaikutus yksityisen sektorin rohmutessa suuren osan varoista, kun se korjaa pahasti ylivelkaantuneita taseitaan.

Viimeinen mutta ei suinkaan vähäisin syy liittyy oikeudenmukaisuuteen. Joidenkin mittareiden mukaan lähes puolet yhdysvaltalaisista ei maksa tällä hetkelläkään minkäänlaista tuloveroa, ja verojen alentaminen vinouttaisi lisää jo entuudestaan epäoikeudenmukaista tulonjakoa.

Epätasainen tulonjako on yksi monista tasapainottomuuksista, joita Yhdysvaltain talouteen kehittyi kriisin alusvuosien talousnousun aikana. Poliittiset seuraukset voivat olla vakavat, jos tulonjaon epäkohtien annetaan pahentua entisestään. Seurauksia voivat olla protektionismi ja jopa sosiaaliset levottomuudet.

Perusrakenteet
huonossa kunnossa

Ne tarkkailijat, joiden mielestä valtion pitäisi korvata yksityisen kulutuksen vähyys, huomauttavat, että Yhdysvalloissa olisi viljalti kasvua tuottavia projekteja. Tämä on itsestään selvää kaikille, jotka tietävät, miten heikossa kunnossa maan infrastruktuuri on.

Samaan tapaan rahansiirrot osavaltioille ja kunnille, joiden lainansaantimahdollisuuksia on laissa rajoitettu, auttaisivat hidastamaan opettajien, palomiesten ja poliisien irtisanomisia. Nykyisen suuruinen kriisi koetaan vain kerran 50 vuodessa, ja myös työttömyysvakuutuksen laajentamisen pitäisi olla itsestäänselvyys.

Valitettavasti keynesiläinen kokonaiskysynnän säätely ei ole yleislääke sekään. Eikä valtio voi aina toimia työllistämisen viimeisenä takuumiehenä. Veronalennukset vahvistavat tuottavuutta pitkässä juoksussa, mutta julkisen sektorin laajentaminen ei takaa talouden elinvoimaisuutta.

Markkinataloudessa on monia hyödyllisiä tehtäviä, jotka kuuluvat luontevasti valtion hoidettaviksi, mutta villit elvytysjuhlat eivät ole hyvä hetki käydä rationaalista keskustelua valtion roolista taloudessa. Yhdysvaltain ripeästi kasvava velkataakka asettaa myös omat rajoituksensa.

Rahapolitiikasta
löytyy pelivaraa

Kaiken kaikkiaan G20-maiden tavoite vakauttaa valtioiden velkaantuminen asteittain vuoteen 2016 mennessä niin, että se vastaa kansantulon kasvua, näyttää järkevältä yritykseltä tasapainottaa lyhyen aikavälin elvytys ja pitkän aikavälin finanssiriskit – jopa pitkään jatkuvan työttömyyden kustannuksella.

Vaikka finanssipolitiikan mahdollisuudet on Yhdysvalloissa pian käytetty, rahapolitiikan puolella on vielä pelivaraa, kuten keskuspankin pääjohtaja Ben Bernanke hiljattain kertoi Jackson Holessa pitämässään linjapuheessa. Luottomarkkinoiden heikennyttyä keskuspankki voi ostaa lisää valtion tai yksityisen sektorin velkakirjoja

Bernanke mainitsi myös mahdollisuudesta, että keskuspankin keskipitkän aikavälin inflaatiotavoitetta voitaisiin väliaikaisesti korottaa (päätös, jota ehdotin joulukuussa 2008).

Ottaen huomioon julkista ja yksityistä sektoria odottavan valtavan tehtävän velkataakan purkamiseksi ja epäilyni Yhdysvaltain poliittisen ja oikeusjärjestelmän kyvystä saada aikaan oikeita päätöksiä, inflaation pieni kiihtyminen kahdeksi tai kolmeksi vuodeksi olisi minusta paras vaihtoehto useista todella huonoista vaihtoehdoista. Lisäksi se olisi paljon parempi vaihtoehto kuin deflaatio.

Keskuspankki on edelleen vastahakoinen vaarantamaan pitkänajan riippumattomuuttaan, mutta minusta tuntuu, että ennen kuin kaikki tämä on ohi, pankki käyttää useimpia tai jopa kaikkia Bernanken mainitsemia keinoja.

Joka tapauksessa yhdysvaltalaisten on oltava kärsivällisiä useiden vuosien ajan, kun rahoitussektori saa takaisin terveytensä ja talous nousee hitaasti ylös kuopastaan. Valtio voi auttaa tilannetta, mutta pillipiipareiden mainostamia pikaratkaisuja kannattaa varoa.

Kenneth Rogoff on Kansainvälisen valuuttarahaston IMF:n entinen pääekonomisti. Hän toimii taloustieteen professorina yhdysvaltalaisessa Harvardin yliopistossa. Rogoff on Project Syndicaten kolumnisti.