Voiko BP:n öljyvuodosta seurata hyvää?

Kyllä, syyllisiä tulisi rangaista, jotta kansalaisten usko oikeudenmukaisuuden voittoon säilyisi ja jotta muut öljyntuottajat ajattelisivat toisenkin kerran ennen kuin ottaisivat liian suuria riskejä.

Mutta olisi traagista, jos BP:n onnettomuudesta ei jäisi muuta jäljelle ja jos menettäisimme mahdollisuuden tuoda jotain järkeä Yhdysvaltojen kansalliseen ympäristö- ja energiapolitiikkaan, joka viime vuosina on luisunut yhä enemmän pois raiteilta.

Onko siis mitään syytä olla toiveikas? Varsinkaan kun Yhdysvaltojen ympäristöpolitiikka on perustunut epärealistisille oletuksille. Uusille energiamuodoille annettavien pienten tukiaisten on toivottu voivan korvata veropohjaisen hintakannustimen tuottajille ja kuluttajille.

Se on ainakin varmaa, että BP:n öljyvuoto voi muodostua historialliseksi käännekohdaksi. Jos kesän hurrikaanit työntävät jättimäisiä määriä öljyä Floridan rannoille ja ylös itärannikkoa, siitä johtuva poliittinen räjähdys saa finanssikriisin jälkilöylyt näyttämään laimeilta.

Viha on erityisen syvää nuorten ihmisten keskuudessa. Erittäin kovien työttömyysprosenttien rasittamat nuoret ovat heräämässä siihen, että heidän maansa ja unelmiensa kasvu  on itse asiassa täysin kestämätön – poliitikkojen puheista riippumatta. Toistaiseksi asia on kuitattu mustalla huumorilla, kuten neworleansilainen tarjoilija, joka kysyy asiakkailtaan, haluavatko nämä katkarapunsa dieselillä vai bensiinillä. Räjähdys on vasta tulossa.

Ratkaisu hiilidioksidipäästöjen
verottamisesta

Voiko äänestäjien vihastuminen herättää kiinnostuksen myös hiilidioksidiveroon?

Monien ekonomistien pitkään kannattama hiilidioksidivero on ikään kuin yleistetty versio bensaverosta, joka rankaisee kaikkia CO2-päästöjen muotoja, myös hiilestä ja maakaasusta syntyviä päästöjä. Periaatteessa on mahdollista luoda myös päästökauppajärjestelmä, joka ajaa saman asian. Se onkin paljon helpompaa poliitikoille, jotka mieluummin nielevät kielensä kuin käyttävät sanaa vero.

Hiilidioksidivero on kuitenkin paljon läpinäkyvämpi ja vähemmän altis niille sudenkuopille, joita kansainvälisessä päästökaupassa on koettu. Hiilivero voi auttaa vaalimaan ilmakehää. Se voi myös hillitä kaikkein eksoottisimpia ja riskialttiimpia energiaetsintöjä tekemällä niistä kannattamattomia.

Totta kai, öljynporauksen sääntely on parannettava – ja virheistä tarvitaan kovempia rangaistuksia. Mutta hintalapun laittaminen hiilidioksidipäästöihin tarjoaa integroidun työkalun, jolla rajoitetaan vanhan hiiliaikakauden energiateknologian hyödyntämistä ja kannustetaan uusia ratkaisuja helpottamalla niillä kilpailemisesta.

Veron vaikutukset
voidaan neutralisoida

Hiiliveron puolustamisella ei yritetä tukkia valtion menoreikiä käyttämällä hyväksi Meksikonlahden katastrofia. Periaatteessa veron vaikutukset voitaisiin neutralisoida leikkaamalla muita veroja. Tarkemmin ottaen hiilidioksidivero voisi korvata ison tukun niistä veroista, joita budjettivajeiden kuromiseksi joka tapauksessa jo suunnitellaan.

Miksi vero olisi tarpeen nyt, kun se aikaisemmin ei sitä ole ollut? Kun ihmiset voivat nähdä ongelman, he eivät pysty ohittamaan sitä enää niin helposti.

Asteittaista maapallon lämpiämistä on vaikea huomata ja vielä vaikeampi siitä on sen kummemmin hermostua. Mutta kokonaan toisenlainen tarina syntyy, kun kirkaspiirtoiset kuvat merenpohjasta syöksevästä öljystä yhdistetään otoksiin mustuneista rannoista ja tuhotuista eläimistä.

Ilmaisia asioita
ei enää ole

Jotkut sanovat, että rikkaiden maiden nuoret voivat liian hyvin aktivoituakseen poliittisesti, ainakaan merkittävissä määrin. Mutta jos näyttää, että heidän perinnökseen on jäämässä vain pahasti vahingoittunut ekosysteemi, he voivat radikalisoitua.

Pinnan alla todellakin kuohuu. Tämän päivän ennätyksellistä työttömyyttä ja äärimmäistä epätasa-arvoa ei hyväksytä, kun nuoret tajuavat, että useimpia arvostetuimmista ”ilmaisista” asioista – esimerkiksi siedettävää säätä, puhdasta ilmaa ja kivoja uimarantoja – ei voi enää ottaa annettuina.

Voi tietenkin olla, että olen aivan liian optimistinen. Toivon Meksikonlahden tragedian johtavan järkevämpään energiapolitiikkaan, joka yrittää ennemminkin sopeuttaa kysyntää sen jatkuvan kiihdyttämisen asemesta. Suurin osa Yhdysvaltojen poliittisista reaktioista on keskittynyt BP:n ja sen johtajien demonisointiin, eikä niinkään paremman tasapainon löytämiseen sääntelyn ja innovaatioiden välille.

Poliitikot ymmärrettävästi haluavat kääntää huomion pois omista epäonnistuneita linjauksistaan. Olisi parempi, jos he yrittäisivät mieluummin korjata niitä. Uusien porauslupien kiellon pidentäminen rannikolla ja muilla riskialueilla on järkevää. Todellinen onnettomuus koetaan kuitenkin, jos muutokset jäävät siihen. Kuinka monta herätyshuutoa tarvitsemme?

Kenneth Rogoff on Kansainvälisen valuuttarahaston IMF:n entinen pääekonomisti. Hän toimii taloustieteen professorina yhdysvaltalaisessa Harvardin yliopistossa. Rogoff on Project Syndicaten kolumnisti.