Näin politiikka pelastetaan

Halusiko Marja Tiura (kok) Suomen Keskustaan vai kosiko puoluesihteeri Jarmo Korhonen sittenkin Tiuraa kepuun? Kun luotettavana pidetyt ihmiset muistavat faktat eri tavalla, totuutta on vaikea selvittää.

Suomalaisessa politiikassa on etsitty viimeisten kymmenen vuoden aikana totuutta harvinaisen useaan otteeseen. Yhä useammin olemme nähneet, että näkyvät poliitikot ovat siirtyneet muunnellun totuuden puhumisesta puhtaaseen valehteluun.

Suomalaiset ovat saaneet seurata niin monia poliittisia saippuaoopperoita, että politiikan uskottavuuden romahtamista ei pidä ihmetellä. Ydinkysymys on pikemminkin, miten politiikka kiinnostaa suomalaisia edelleen niin paljon, että yli puolet kansalaisista jaksaa raahautua vaaliuurnille vuodesta toiseen.

Arvojohtajat
hukassa

Monet suomalaiset suhtautuvat huumorilla politiikan syvään alennustilaan. Huumori onkin hyvä selviytymistapa, kun kansakunta on epätoivon partaalla. Huumori piti monta neuvostoliittolaistakin aikanaan hengissä – joskin moni tosin myös pääsi hengestään sen ansiosta.

Johtavien poliitikkojen vaipuminen kallispalkkaisiksi klovneiksi on kuitenkin myös vakava asia. Kun kansalaiset eivät voi enää luottaa yhteisiä asioita hoitaviin päättäjiin, vähenee päätösten uskottavuus. Kuka jaksaa välittää nopeusrajoituksista, kun kansanedustajat ja poliisijohtajat jäävät kiinni rajoitusten rikkomisesta?

Uskottavuuden mukana vähenee myös mahdollisuus tehdä kipeitä päätöksiä vaikeissa tilanteissa. Siksi pääministeri Matti Vanhanen (kesk.) kuvittelee liikoja haaveillessaan Kauppalehden haastattelussa, että päättäjät voisivat tehdä syksyllä ”tammikuun kihlauksen” 2010-päivitetyn version.

Tammikuun kihlaus oli 1940-luvulla mahdollista siksi, että päättäjillä oli tuolloin vaikeassa tilanteessa jotain uskottavuutta. Nyt maassa on niukasti ihmisiä, joita suuri osa kansasta voisi kutsua arvojohtajiksi.

Valehtelu ei ole poliittisten päättäjien ainoa synti. Voiko kansa todellakin pitää henkisenä johtajana ihmisiä, jotka hakevat uskottavuutta television visailuohjelmista ja keskittyvät eduskunnassa näppärään loanheittoon päästäkseen iltauutisten raportteihin kohtiin ”eduskunnassa käytiin napakkaa keskustelua”?

Kun päättäjiltä on mennyt uskottavuus, kansalaiset eivät ota todesta edes selvästi näkyvissä olevia uhkakuvia. Siksi Vanhasen puheet työuran pidentämisestä kuulostavat yhtä uskottavilta kuin pääministerin vaalirahaselitykset. Ongelma on siinä, että työurien pidentämistarpeessa Vanhanen on ainakin osapuilleen oikeassa.
 
Silti sopii toivoa, että Vanhasen haaveilema sopimus syntyy. Suomenkin taloudessa ovat edessä niin kovat haasteet, että päättäjien soisi pääsevän aitoon yhteistyöhön ratkaisuja etsiessään.

Miksi äänestämme
ongelmia?

Poliittiset saippuaoopperat eivät ole uusi ilmiö. Jo Rooman muinainen keisari Caligula kunnostautui niin hurjiin temppuihin, että hänen jopa väitetään nimittäneen hevosen senaattoriksi. Roomalaiset tosin olivat sen verran ripeäotteisia, että he lopettivat Caligulan kärsimykset noin neljän vuoden valtakauden jälkeen.

Lempeät suomalaiset sen sijaan ovat perinteisesti äänestäneet samat kävelevät katastrofit uudelleen ja uudelleen eduskuntaan – siinäkin tapauksessa, että heidät todettaisiin tuomioistuimessa rikoksen tekijöiksi.

Tältä osin on tosin tapahtunut pientä muutosta. Puolueuskollisuus ei sokaise kaikkia enää aivan yhtä vahvasti kuin muinoin. Siksi skandaaleihin toistuvasti joutuva edustaja ei voi enää olla varma paikkansa uusimisesta vain siksi, että hän on näkyvä mediahahmo.

Tässä vaiheessa monet kysyvät, voiko poliitikoilta odottaa suurempaa rehellisyyttä kuin kansalta keskimäärin. Omasta mielestäni voi. Yhteisiä asioita hoitavien päättäjien täytyy olla esikuvia kansalle, eikä kansan pidä olla esikuva päättäjille.

Politiikan pelastamisen avaimet taitavat silti olla kansan käsissä. Äänestäkää pois päättäjän paikalta kaikki toistuviin epärehellisyyksiin syyllistyneet. Jokaisessa puolueessa on myös rehellisiä vaihtoehtoja, jotka haluavat tehdä aidosti työtä puoleensa ja maansa eteen.

Koska äänestäjien poliittinen muisti on lyhyt, omien ehdokkaiden tekemiset kannattaisi ryhtyä kirjaamaan ylös. Tuon muistikirjan voi sitten ottaa mukaan vaaliuurnille ensi vuonna.