Viisas ja idearikas ystäväni Jaakko soitti viime viikolla Washingtonin naapurista Potomac-virran toiselta puolelta Alexandriasta. Hän kertoi kehittäneensä Suomen vaalirahoitusta koskevan parannusidean.

Jaakko ehdotti, että hän leipoo karjalanpiirakoita ja kertoo samalla ideansa.

Ajoin Potomacin siltojen yli toiselle puolelle jokea, koska vastapaistetut karjalanpiirakat kiinnostivat minua ainakin yhtä paljon kuin vaalirahoitus.
Valssatessaan spagettikoneella ruistaikinasta sopivan kokoisia soikeita levyjä Jaakko aloitti parin tunnin esitelmän siitä, kuinka suomalainen politiikka voidaan pelastaa, puhdistaa ja vahvistaa, jotta kansanvalta voisi toimia paremmin ja ilman ylimääräisiä voitelijoita.

Jaakko julisti alkajaisiksi, että viime päivien uutisten perusteella voisi kuvitella suomalaisessa politiikassa ja vaalirahoituksessa pyörivän valtavat summat rahaa.

– Asia on päinvastoin. Rahaa on liian vähän, sanoi Jaakko.

Pimeä vaaliraha
voidaan kääpiöidä

Suomessa ja monessa muussa maassa rahan ja politiikan yhteys käsitetään pahaksi. Ei raha ole itsessään paha. Ongelma siitä tulee vasta, kun sen keräys tai käyttö tapahtuu sopimattomalla tavalla, Jaakko esitelmöi ja pyöritteli ruistaikinasta yhä uusia palloja spagettikonetta varten.

Hän laski diplomi-insinöörinä, että Suomen puoluetukiin ja ehdokkaiden vaalikampanjoihin käytetään julkista ja yksityistä rahaa 20–30 miljoonaa euroa vuodessa.

Jaakon suuri idea oli se, että jos jokainen kansalainen antaisi verorahoistaan joka vuosi esimerkiksi 50 euroa sopivaksi katsomilleen ehdokkaille tai puolueille, Suomen pari miljoonaa veronmaksajaa voisi koota 100 miljoonan euron potin kasaan joka vuosi.

Nykyisessä mallissa vaaleihin ei panna kahdeksaakaan miljoonaa euroa vuodessa. Kansalaisrahoitteinen vaali toisi pöytään vaalikautta kohti 400 miljoonaa. Se kääpiöisi pimeän vaalirahan tehon.

Antaessaan viisikymppisensä ihmiset itse voisivat määrätä, miten se käytetään. Se voisi mennä yhdelle tai useammalle ehdokkaalle, puolueelle tai sitten tasan kaikkien puolueiden ja ehdokkaiden kesken. Näin politiikkaan tulisi omistajaohjaus, joka tulisi suoraan äänestäjiltä eikä firmojen ja säätiöiden takahuoneista.

Politiikan rahoituksesta tulisi samaan aikaan kansanvaltaista ja markkinaohjautuvaa, koska olisi mahdollista virittää politiikan rahoittaminen siten, että ne jotka saisivat aikaan eniten, saisivat myös eniten tukea.
Sata miljoonaa euroa julkista läpinäkyvää rahaa suomalaisessa politiikassa nostaisi politiikkojen lahjomiskynnyksen niin korkealle, että yksityisillä firmoilla ja henkilöillä ei olisi varaa kilpailla äänestäjien rahapanoksen kanssa.

Idean kauneus olisi siinä, että se ottaisi tehon pois pimeältä rahalta. Näin novagrouppien ja nuorisosäätiöiden kymppitonnit menettäisivät tehonsa.

Hämärä raha on ollut vaarallista suomalaisessa politiikassa, koska summat ovat olleet pieniä.

Politiikkoja ostettu
naurettavilla summilla

Jaakon mielestä on harmillista, kuinka pienillä rahoilla suomalaista vaalirulettia on pyöritetty. Politiikkoja on saatettu kiitollisuuden velkaan muutamilla kymmenillä tuhansilla euroilla.

Uudessa järjestelmässä lisärahan antamisen politiikkaan voitaisiin niin haluttaessa tehdä vaikka täysin vapaaksi. Kuka tahansa voisi nokittaa niin paljon kuin haluaa, koska kukaan ei pystyisi pelaamaan 100 miljoonaa vastaan.

Jaakko myöntää, että sata miljoonaa voi tuntua jättiläismäiseltä summalta, mutta valtion budjetin tasolla se on vain pyöristyssumma, parin tuhannesosan luokkaa valtion menoista.

Ihailimme Jaakon uunin lasin läpi kuin televisiosta sitä, kuinka karjalanpiirakat saivat ruskeata väriä. Ne maistuivat erinomaisilta, mutta niin teki vaalirahoitussuunnitelmakin.

P.S. Jaakon sukunimi on Helleranta. Hän on asunut reilut kuusi vuotta Yhdysvalloissa ja työskennellyt muun muassa kehitysrahoituskonsulttina Maailmanpankissa. Hän on erityisen kiinnostunut järjestelmien avoimuudesta.