Sovinistillakin on puheoikeus

Useimmat meistä suomalaisista puolustavat periaatteessa sananvapautta. Monet ovat kuitenkin valmiita heittämään periaatteen ripeästi romukoppaan heti, kun toisen mielipide ärsyttää riittävästi. Tämän näemme päivittäin muun muassa kahvipöytäkeskusteluissa ja nettikeskusteluissa.

Sananvapaus oli kevyttä tavaraa jälleen viime viikolla, kun Anna-lehti julkisti oikeutettua kohua herättäneen Audi-miehen haastattelun. Innokkaimmat artikkelin tuomitsijat olivat valmiita peruuttamaan jopa lehden tilauksen.

En puolustele Audi-miehen typeriä lausuntoja. Hän on itsekin virheensä tunnustanut ja maksanut siitä myös poikkeuksellisen kovan hinnan.

Sen sijaan puolustelen lehden päätöstä julkistaa haastattelu. Ensimmäinen perustelu julkistamisen puolesta on Voltairen jo kulunutkin toteamus ”olen eri mieltä kanssasi, mutta puolustan kuolemaani asti oikeuttasi sanoa mielipiteesi”.

Sananvapaus
vahvistaa yhteiskuntaa

En ole lukenut Voltairea enkä tiedä, miten hän ajatuksensa perusteli. Itse kuitenkin uskon että sananvapautta puolustava yhteiskunta on vahvempi, innovatiivisempi ja mukavampi paikka elää kuin sensuurin perustava maa.

Suomessa sananvapaus on periaatteessa suuri, mutta sananvapautta rajoittaa kuitenkin yllättävän paljon poikkeuksellisen kova konsensushenki. Meillä syntyy asioista monia muita eurooppalaisia maita nopeammin yhteinen näkemys, jonka takana vakavasti otettavien kansalaisten on syytä seisoa. Joitain vuosia sitten pelättiin puhua, koska Neuvostoliitto saattoi suuttua. Viime vuosina on puolestaan pelätty markkinavoimien vihaa.

Konsensushenki johtaa kuitenkin vähä väliä siihen, että kansakunta ajaa yksimielisesti päin seinää, koska kukaan ei ole kyseenalaistanut suuntaa. Toisinaan kyse on suorastaan konsensushenkisestä hurmostilasta.

Parin vuoden takainen velkavetoinen talouskupla oli yksi tällainen. Merkit kuplan puhkeamisesta olivat olemassa ja muuttamat ekonomistit niistä varoittivat, mutta henki sanoi, että mitään huolta ei ole olemassa. Siksi varoituksiin ei suhtauduttu vakavasti.  

Vastaavia löytyy lähihistoriasta kasapäin. Neuvostoliitto, pankkikriisin synty ja hoito 80- ja 90-lukujen taitteessa, Soneran umts-osto Saksassa, metsäteollisuuden suurinvestoinnit ja niin edelleen. Yhteistä kaikille on, että kriitikot pyritään vaientamaan tai ainakin vähättelemään kuoliaaksi.

Etukäteen emme voi koskaan varmasti tietää, mikä hurmos on järkevä ja mikä ei. Siksi on uskomattoman tärkeää antaa tilaa erilaisille näkemyksille.  Erilaisten näkemysten esiin kaivaminen voisi olla suorastaan median yhteiskunnallinen tehtävä. Median ei pitäisi kaivaa esiin soveliaita näkemyksiä, vaan näkemyksiä yleensäkin. Tässä suomalainen media on kunnostautunut jopa kehnosti.

Tyypillisesti media antaa eniten äänioikeutta sille, jonka takana on suurin instituutio. Siksi media on usein enemmän konservatiivinen nykytilan säilyttäjä kuin uudistaja.

Audi-miehen niin sanottua läpän heittoa tuskin voi pitää kriittisenä kannanottona oikeastaan mihinkään varsinkaan, kun mies itse sanoi puheiden olleen huumoria. Ne olivat kuitenkin yksi mielipide siitä, millaista voisi olla huumori. Erikoinen mielipide, mutta mielipide kuitenkin.

Rehellisyys
maan perii

Toinen peruste artikkelille on mielestäni se, että journalismin pitäisi tähdätä rehellisyyteen. Rehellisyys on journalismille suurempi tavoite kuin soveliaisuus. Audi-mies-artikkeli oli poikkeuksellisen rehellinen tunnustus päättävässä asemassa olevalta ihmiseltä.

Median tehtävä ei ole suojella päättäjiä näiden omilta hölmöilyiltä. Median tehtävä ei ole kertoa puolueiden ja yritysten virallisia totuuksia, vaan oikeita totuuksia. Media ei ole organisaatioiden viestinnän jatke. Jos Keskon viestinnältä olisi kysytty, artikkelia ei olisi julkaistu. Onneksi toimittaja ei kysynyt viestinnältä mitään, vaan antoi ihmisen itsensä puhua.

Audi-miehen omat puheet tekivät artikkelista paljon kiinnostavamman kuin se olisi ollut viestintäosaston sensuurin jälkeen. Olisi ollut varmaankin miellyttävää lukea ”automme on suunniteltu liikkuville naisille” ja ”automme arvostaa naista” -artikkeli, mutta keskustelua se tuskin olisi herättänyt.

En lue Annaa sen kummemmin kuin muitakaan naistenlehtiä, mutta ne onnistuvat harvoin nostamaan yleisiä keskustelunaiheita. Kansia katsomalla ymmärtää miksi.  Niiden ”rohkea nainen pukeutuu keltaiseen” -artikkeleista on vaikea synnyttää keskustelua.  

Jos naistenlehdet olisivat hitusenkin rehellisempiä, ne voisivat olla huikeita yhteiskunnallisia vaikuttajia. Pienikin pinnan raaputtaminen voisi nostaa esiin ”mieheni hakkaa minua ja tirkistelee lapsipornosivuja” -tarinoita. Ne eivät olisi mukavaa luettavaa, mutta ne voisivat nostaa keskustelua.

Voisi suorastaan toivoa, että naistenlehdet onnistuisivat nostamaan Audi-miehen kaltaisia tapauksia enemmänkin esiin. Silloin journalismi ottaisi askeleen haavekuvista kohti todellisuutta.