Emme ole oppineet mitään

Poliittisten päätöksentekijöiden piirissä Yhdysvalloissa vallitseva näkemys on, että jos vain hallitus olisi pelastanut Lehmanin, koko juttu olisi mennyt ohi hikkana eikä sydänkohtauksena.

Niin tunnetut sijoittajat kuin johtavat poliitikotkin ovat olleet sitä mieltä, että täydellisesti toisiinsa kytkeytyneessä globaalitaloudessa Lehmanin kaltaisia isoja rahoitusalan yrityksiä ei saa koskaan päästää kaatumaan. Isojen rahoitusyritysten velkojien varat on aina taattava, vaikka ne hoitaisivat liiketoimintansa päin seiniä – Lehmanhan oli käytännössä muuttanut itsensä kiinteistöalan holding-yhtiöksi, joka oli täysin riippuvainen Yhdysvaltain asuntokuplan jatkumisesta. Muuten luottamus järjestelmään murenisi, ja kaaos ottaisi vallan.

Kun hallitukset kautta maailman olivat päässeet yhteisymmärrykseen siitä, että rahoitusalan uudelleenjärjestelyä pitäisi välttää viimeiseen asti, ne ovat laskeneet veronmaksajien rahoista kudotun valtavan turvaverkon pankkien (ja kokonaisten itäeurooppalaisten maiden) tueksi.

Valitettavasti tavanomainen jälkipuinti ei Lehmanin kohdalla toimi. Tämän näkemyksen mukaanhan olisimme voineet kasvaa ulos ongelmista – oli Yhdysvaltain asuntokupla ja Yhdysvaltain (ja monien muiden maiden) velkakuoppa kuinka syvä tahansa ja globaali finanssijärjestelmä kuinka sotkuinen tahansa. Parsitaan Lehman kokoon, jatketaan matkaa ja Kiinan energisyyden hyödyntämistä, niinkuin mitään pahaa ei olisi koskaan tapahtunutkaan.

Varoitusmerkkejä
jo pitkään

Tosiasia on, että globaali epätasapaino veloissa ja omaisuuserien hinnoissa oli kasvanut kohti huippua vuosien ajan, ja se oli saavuttanut sellaisen tason, jossa helppoa ulospääsyä ei enää ollut.

Yhdysvallat oli osoittanut kaikki syvän finanssikriisin varoitusmerkit kauan ennen Lehmanin kaatumista, kuten Carmen Reinhartin kanssa osoitamme tulossa olevassa kirjassa This Time is Different: Eight Centuries of Financial Folly.

Asuntojen hinnat olivat lyhyen ajan kuluessa kaksinkertaistuneet, mikä sai yhdysvaltalaiset kuluttajat hylkäämään viimeisetkin säästämisaikeet. Päätöksentekijät, Yhdysvaltain keskuspankki mukaanlukien, olivat yksinkertaisesti antaneet 2000-luvun kasvujuhlan jatkua liian pitkään.

Voitoistaan juopuneet pankit ja vakuutusyhtiöt olivat velkaantuneet tappiin saakka. Investointipankit olivat muuttaneet liiketoimintaansa joksikin sellaiseksi, jota niiden johto tai hallintoelimet eivät selvästikään ymmärtäneet.

Kyse ei ollut vain Lehman Brothersista. Koko rahoitusjärjestelmä oli täydellisen varautumaton kohtaamaan asunto- ja luottokuplien vääjäämättömän puhkeamisen.

Järjestelmä oli kehittynyt siihen pisteeseen, jossa se oli pelastettava ja järjestettävä uusiksi. Ei ole mitään realistista poliittista tai oikeudellista skenaariota, että tällainen pelastusoperaatio olisi voitu toteuttaa ilman jonkinlaista verenvuodatusta. Suuren pankin tai investointipankin vararikko oli välttämätön katalysaattori.

USA:n hallitus mokasi
Lehmanin jälkihoidon

Ongelma Lehmanin kaatumisessa ei ollut idea vaan sen toteutustapa. Hallituksen olisi pitänyt ryhtyä ripeisiin toimiin hillitäkseen Lehmanin monimutkaisten johdannaisten säteilyvaikutuksia, vaikka tämä olisi tarkoittanut lakien luovaa soveltamista tai rahoitusjärjestelmää koskevien uusien lakien säätämistä.

Tietenkin tällaisia asioita on vaikea tehdä hetkessä, mutta varoituksia oli riittämiin. Lehmanin kaatumista edeltäneiden kuuden kuukauden aikana globaalit luottomarkkinat olivat hitaasti jäätyneet, ja Yhdysvalloissa ja Euroopassa oli nähty orastavat taantumat. Silti tilanteeseen ei varauduttu oikeastaan mitenkään.

Mikä siis on tällä hetkellä suunnitelma? Rahoitusalan sääntelystä puhutaan, mutta hallitukset varovat järkyttämästä luottamusta. Yleisesti tunnustetaan, että räjähtäneen asuntokuplan jäänteet pitää hoitaa, mutta kantti ei riitä sen myöntämiseen, että tämä merkitsee vuosien ajaksi kulutukseen hidasta kasvua.

Sekin tajutaan, että Yhdysvaltain ja Kiinan kauppasuhde pitää tasapainottaa, mutta tasapainotuksen tapaa ei ole helppo keksiä.

Syvällä sisimmässään johtajamme ja päätöksentekijämme ovat vakuuttuneita, että kaikista vioistaan huolimatta vanha järjestelmä on parempi kuin mikään mitä voisimme keksiä. He ajattelevat myös, että pelkkä luottamuksen palaaminen korjaa kaiken – ainakin siksi ajaksi, kun he ovat asemissaan.

Tapaus Lehmanin
oikea läksy

Tapaus Lehmanin oikea opetus olisi se, että maailman finanssijärjestelmä vaatii isoja muutoksia sääntelyyn ja hallintoon. Nykyinen turvaverkkomalli voi toimia lyhyellä aikavälillä, mutta lopulta se johtaa valtioiden nopeaan ja kestämättömään velkaantumiseen etenkin Yhdysvalloissa ja Euroopassa.

Aasia voi olla halukas tukemaan länttä nyt mutta ei ikuisesti. Ennen pitkää Aasia löytää muita vaihtoehtoja osittain omia lainamarkkinoita syventämällä.

Muutamassa vuodessa länsimaiden on nostettava jyrkästi veroja, pantava inflaatio vauhtiin, laiminlyötävä osa velkojensa maksuista tai koostettava yhdistelmä kaikista kolmesta.

Niin tuskalliselta kuin se voikin tuntua, olisi paljon parempi ryhtyä panemaan perusasioita kuntoon saman tien. Luottamuksen palauttaminen on ollut hyödyllistä ja tärkeää, mutta lopulta me kuitenkin tarvitsemme sellaisen globaalin rahoitussääntelyn ja -valvonnan, johon voimme itse uskoa.

Kenneth Rogoff on Kansainvälisen valuuttarahaston IMF:n entinen pääekonomisti. Hän toimii taloustieteen professorina yhdysvaltalaisessa Harvardin yliopistossa. Rogoff on Project Syndicaten kolumnisti.