Angloamerikkalaisen kapitalismin lyhyt historia

Kokouksen alla amerikkalaisissa lehdissä ovat alkaneet vilahdella käsitteet angloamerikkalainen ja englanninkielinen talous. Niillä kuvataan Wall Streetiltä ja Lontoon Citystä johdettua valtavaa rahanpyöritystä, vedonlyöntejä ja talousrikollisuutta, jotka ovat nyt tulleet tiensä päähän.

Angloamerikkalainen talous levisi kaikkialle maailmaan, myös Suomeen.
Amerikkalaisten pankkien holtittomasta lainanannosta liikkeelle lähtenyt lama ei tullut tyhjästä vaan sen juuret ovat kommunismin kaatumisessa 1990-luvun alussa.

Kylmä sota piti lännen sisäisesti järjestyksessä eikä silloin ollut varaa laissez faire eli hällä väliä -touhuun millään elämänalueella. Oli oltava valppaana ja ajatus kirkkaana. Kapitalismi joutui kilpailemaan ihmisten suosiosta koko sodan jälkeisen ajan antamalla heille asuntoja, autoja ja kesälomia.

Valtaa pitivät vaaleilla valitut hallitukset, eikä kenellekään tullut mieleen, että maan kohtaloista päätettäisiin pankeissa.

Kommunismi ja kapitalismi pitivät kylmän sodan aikana toinen toisiaan pystyssä kuin kaksi toisiinsa nojaavaa tukkia, mutta kun toinen kaatui, meni toinen perässä – joskin viiveellä. Vertaus on liioiteltu ja lapsellinen, mutta ehkä se sisältää totuuden siemenen.

Entä jos kapitalismi olisi
romahtanut ensiksi?

Mitä olisi mahtanut tapahtua, jos amerikkalainen kapitalismi olisi romahtanut ennen neuvostoliittolaista kommunismia? Veikkaan, että myös Moskovassa se olisi ymmärretty niin, että kommunistit voivat tehdä nyt mitä tahansa, koska he voittivat ideologisen kilpailun. Historian lopussa jäi kuin jäikin seisomaan kommunismi ihmiskunnan ainoana oikeana järjestelmänä. Moskova olisi epäilemättä tarjonnut sitä myös Suomeen.

Amerikkalainen Francis Fukuyama julkaisi Historian loppu ja viimeinen ihminen -nimisen kirjan vuonna 1992. Amerikkalaisille uusliberaaleille se oli taivaan lahja, koska se tuntui oikeuttavan heidän päämääränsä.
Fukuyaman ajatus oli, että Neuvostoliiton kaaduttua ihmiskunta saavutti vihdoin yhteisöllisen kehityksensä huippupisteen ja maailma oli tullut valmiiksi, kun jäljelle jäi vain läntinen liberaali demokratia.

Niiltä ajoilta 1990-luvun alusta jäi mieleen The Economistin pääkirjoitus, jossa lehti sanoi, että läntinen maailma on valinnan edessä minkälaisen kapitalistisen järjestelmän se tekee.

Voitonriemuiset sijoittajat kahmivat valtaa ja saivat omat henkilönsä Valkoiseen taloon ja myös Downing Streetille, ammattiliitot nujerrettiin ja yritykset pantiin pörssiin ja niiden johtajien ainoaksi moraaliksi tuli osakkeenomistajien rahallinen etu. Kaikki muu sai taipua.

Rahamaailman valtavalla propagandapanostuksella ihmisten kalloon on ajettu 20–30 vuotta sitä, että mitä vähemmän politiikoilla on valtaa, sen vauraampi yhteiskunta on. Reagan puhui isosta pahasta hallituksesta ja siitä, että hallitus ei ole ratkaisu vaan ongelma. Kaikuja tästä ajattelusta kuulee myös Suomessa.

Uusliberaalin demokratian päätavoitteeksi tuli suojella yksityistä omistusoikeutta ja yksilöiden vapautta päättää mitä he rahoillaan tekevät (amerikkalaiset eläkeläiset panivat eläkerahansa pörssiin ja ovat menettäneet niistä jo 40–50 prosenttia).

Amerikkalaiset hallitukset löysäsivät yksi toisensa jälkeen talouselämän säätelyä kunnes Wall Streetillä voitiin tehdä mitä tahansa. Sieltä myytiin lopulta ympäri maailman pankkeja sijoituspapereita, joilla oli AAA-luokitus, mutta niillä ei ollut sen enempää arvoa kuin Bernie Madoffin rahaston papereilla.

Barack Obamasta tuli
autoteollisuusjohtaja

Amerikkalaiset uusliberaalit hallitukset myivät talousmalliaan kaikkialle maailmaan niin sanottuna Washingtonin konsensuksena. Se oli Kansainvälisen valuuttarahaston, Maailmanpankin ja Yhdysvaltain valtionvarainministeriön kymmenen kohdan talousohjelma, johon kuului ennen kaikkea sijoittajia suosivien toimien lisääminen, kaupan ja investointien vapauttaminen, yksityistäminen, säätelyn purkaminen, yksityisen omistuksen ja markkinamekanismin vahvistaminen, veronalennukset ja julkisen sektorin supistaminen.

Amerikkalainen liikemaailma näki kylmän sodan voittamisen jälkeen eurooppalaiset hyvinvointivaltiot valtavina mahdollisuuksina tehdä liiketoimia. Muistan Pariisin vuosiltani 1995–2000 amerikkalaisten Pariisin kirjeenvaihtajien raivokkaat jutut siitä, kuinka huono Ranskan terveydenhoitojärjestelmä on ja kuinka sen yliopistot tarvitsevat amerikkalaista markkinamekanismia.

Voiko muuta sanoa kuin, että länsi pelasi korttinsa väärin. Muuten Yhdysvaltojen ja Britannian hallituksista ei olisi tullut selvitystilassa olevien pankkien omistajia eikä amerikkalaisen teollisuuden ylpeys Detroitin autotehtaat valtion sylissä.

Sen vuoksi Barack Obama on joutunut presidentin homman lisäksi myös de facto autotehtaiden johtajaksi. Kaikesta huolimatta oli onni, että kommunismi kaatui ensiksi.

P.S. Kenen syytä tämä kaikki on? Ei ehkä kenenkään. Ihminen on tohelo olento. Ei enempää järkeä kuin käkikellolla.