Turha, turhempi, Suomen intti

Toimittaja ja turvallisuuspolitiikan tuntija Heikki Saari on onnistunut tekemään yhden vuoden 2008 kiinnostavimmista yhteiskunnallisista kiistakirjoista.

WSOY:n Barrikadi-sarjassa julkaistu Kaunis on kuolla ihmettelee, miten Suomen turvallisuuspolitiikassa riittää vieläkin tabuja ja kiellettyjä aiheita.

Yksi näyttää olevan parinsadan vuoden takaa periytyvän yleisen asevelvollisuuden järkevyys: sitä ei saa epäillä.

Matti Vanhasen (kesk.) hallituskin puhuu armeija-asioista ihan YYA-tason liturgialla ja kaksinaamaisuudella.

Hallituksen mukaan Suomeen ei tällä hetkellä kohdistu mitään sotilaallista uhkaa, eikä missään nimessä ainakaan Venäjältä. Silti armeijan koulutusta ei tarvitse uudistaa. Mahdollisimman moni asevelvollinen pitää yhä kouluttaa torjumaan puna-armeijan tankkihyökkäystä tai maahanlaskua.

Syrjäseuduilta voidaan rauhan aikana karsia puhelinlinjat, palvelut ja elämisen edellytykset, mutta hallitus vakuuttaa että kriisin tullessa jokaista pientä kirkonkylääkin tullaan puolustamaan verisesti.

Siksi meillä pitää olla rivissä 350 000 reserviläistä, jotta itärajalle ("josta meitä ei kukaan uhkaa") saadaan tarvittaessa seisomaan maastopukuinen ukko neljän metrin välein.

Tällaiseen aluepuolustukseen asevelvollisuusarmeija on halpa ratkaisu. Mutta onko moinen ajattelu enää tarpeen, kun hallitus on jo tietoisesti hylännyt osan valtakunnasta ja keskittynyt kasvukeskuksien tukemiseen, kirja kysyy.

Jos haluat halvan ja hyvän armeijan,
joudut hankkimaan kaksi

Kirja väittää, että halvan resupekka-armeijan sijaan moni uudistushenkinen kenraalikin kaipaisi Suomeen pientä mutta tehokasta hybridiarmeijaa, joka vastaisi paremmin moderneihin kriiseihin.

Se koostuisi valikoiduista, motivoituneista asevelvollisista ja palkatuista ammattisotilaista: vähän kuin nykyiset ilma- ja merivoimamme.

Tällaista, monesta EU-maasta tuttua järjestelmää ei vain saa poliitikkojen mielestä edes kokeilla.

Suomi pakottaa yhä kaikki nuoret miehet valitsemaan armeijan tai siviilipalveluksen. Kokonaisten ikäluokkien opiskeluun ja työelämään siirtyminen pitkittyvät valtion määräämän välivuoden takia.

Koko puolustusmylly pyörii vajaateholla vastentahtoisten varusmiesten voimin, vaikka armeijakin myöntää, että sillä ei ole käyttöä saati ajanmukaisia varusteita kaikille prosessista tuleville reserviläisille.

Kymmeniä tuhansia suomalaisia siis pakkokoulutetaan täysin turhaan, kun vaihtoehtoisia järjestelmiä ei ole uskallettu tai haluttu edes kokeilla.

Kriisit muuttuvat, mutta
kansanedustajat eivät tajua

Heikki Saaren tulkinnan mukaan osasyy lukkiutuneeseen tilanteeseen löytyy eduskunnasta.

Valtaosa kansanedustajista on täysin pihalla nykyaikaisista konflikteista. Kriisit ymmärretään joko talvisodan tapaisiksi poterotaisteluiksi, tai sitten ydinasein käytäviksi ohjussodiksi, joissa Suomen armeijalla ei ole mitään virkaa.

Suurista puolueista kokoomus himoitsee Nato-jäsenyyttä ideologisista syistä: pääsisimme vihdoinkin "oikeaan" länsiseuraan pois itänaapurin varjosta.

Nato-haukat eivät vain ole uskaltaneet myöntää, että seurauksena sotilasliiton tiukkojen laatuvaatimusten takia Suomen maavoimatkin pienenisivät, teknistyisivät ja ammattimaistuisivat, ja nykyjärjestelmä purkautuisi.

Keskustan ja demarien kansanedustajille maanpuolustus merkitsee lähinnä kotiseudun varuskuntia, joista pidetään viimeiseen asti kiinni: sotilaallisesta tarkoituksenmukaisuudesta, tehokkuudesta tai tulosvastuusta ei ole väliä.

Vasemmistoliitolle ja vihreille taas armeija on väkivaltakoneisto, mörkö, josta pitäisi luopua pasifismin hengessä kokonaan.

Koska kukaan ei näiden aluepoliittisten tai aatteellisten esteiden takia uskalla etsiä vaihtoehtoja, kansanedustajat tyytyvät hokemaan mantraa: nykyinen asevelvollisuus on Suomelle paras mahdollinen järjestelmä.

Eikö Naton ja täyden aseriisunnan välille mahtuisi joku muukin puolustusratkaisu?

Kutsunnoista
Idols-karsintoja

Saaren kirja kysyy, olisiko armeijan tehokkuudenkin kannalta parasta siirtyä reilusti valikoivaan asevelvollisuuteen.

Valitaan sotilaskoulutukseen vain ikäluokkansa parhaimmat, tehdään kutsunnoista vaikka Idols-henkiset karsinnat, joista henkisesti tai fyysisesti toistaitoiset eivät selviä.

Varusmiehetkään eivät nykysysteemissä yleensä valita koulutuksen kovuutta, vaan tyhjäkäyntiä ja tarpeettomuutta.

Mitä sitten, jos koulutukseen päätyisikin vain 30 prosenttia ikäluokasta nykyisen 80 prosentin sijaan?

Kaikille riittäisi ensiluokkaisia varusteita, ja ahkerasti kertausharjoitettujen joukkojen toimintakykykin olisi ihan eri luokkaa kuin nykyisillä makkaranpaistoon erikoistuneilla reserviläisillä.

Alueelliset puolustustarpeet tai luonnonmullistusten aiheuttamat virka-aputoimet hoituisivat vapaaehtoisten reserviläisten maakuntajoukoilla.

Armeija-asiat
eivät kuulu naisille?

Muuten tasapuolisesta teoksesta löytyy myös pari harvinaisen yksisilmäistä ja suorastaan typerää lausetta.

Tekijän sukupuolesta, yli 50 vuoden iästä vai ennakkoluuloistako johtuu, että hänen mielestään maan puolustamiseen ja asevoimiin liittyvät asiat kuuluvat vain miehille?

Armeijan käyneistä naisista ei kannata vakavahenkisessä turvallisuuspoliittisessa keskustelussa puhua, sillä Heikki Saaren mukaan he ovat "sotahulluuden vaivaamia" tai "vähintään komenteluun ja hierarkkiseen kurinpitoon taipuvaisia".

Olisi mielenkiintoista tietää, millaisesta tai miten syntyneestä asennevammasta moiset luonnehdinnat johtuvat.

Toinen suuri puute kirjassa on finanssikriisin täydellinen unohtaminen. Tekijä ennustaa, että Venäjä pysyy lähivuosina sisäpoliittisesti hyvin rauhallisena, koska maan keskiluokka vaurastuu koko ajan. Öljytulojen kasvun jatkuessa tarve Georgian sodan kaltaisiin aggressioihin vähenee . . .

Ajankohtaisen pamflettikirjan tekeminen on varmasti kiireistä touhua. Silti sivuilta löytyy luvattoman paljon lyöntivirheitä ja tautologiaa, varsinkin kirjan loppupuolelta.

Huolellisempi editointi olisi tehnyt tälle ajatuksia herättävälle kirjalle hyvää.