Pitääkö osakkeita pelätä?

Sijoittajat ovat viimeksi kuluneen kymmenen vuoden aikana saaneet osakemarkkinoille sijoittamilleen varoille reaalituottoa nolla prosenttia – pörssiyhtiöiden maksamat osingot ovat juuri ja juuri olleet inflaation suuruiset.

Vuoden 1982 jälkeen ei ole kulunut sellaista kymmentä vuotta, jonka päättyessä sijoittajat olisivat menestyneet paremmin sijoittamalla varojaan yritysten tai Yhdysvaltain liittovaltion velkakirjoihin kuin hajautettuun osakesalkkuun.

Niinpä sijoittajat pohtivat nyt, ovatko tulevat vuosikymmenet samanlaisia kuin mennyt vuosikymmenen. Jos näin on, pitäisikö osakkeita karttaa?

Vastaus on melko varmasti "ei". Kymmenen tai kahdenkymmenen vuoden aikahorisontilla osakkeiden ja velkakirjojen menestys ei ole luotettava takuu eikä hyvä opas tulevaan.

1998–2008 kaltaisia, osakkeille suhteellisen huonoja ajanjaksoja, edeltää jaksoja, jolloin osakkeet menestyvät suhteellisen hyvin. Tällaisia periodeja olivat esimerkiksi 1978–1988 ja 1988–1998. Nykyisenkaltaista kymmentä huonoa vuotta kaiken todennäköisyyden mukaan seuraa jälleen tällaisia parempia jaksoja.

Jokainen voi tehdä laskelmat itse. Tällä hetkelläYhdysvaltain liittovaltion kymmenvuotisen velkakirjan tuotto on 3,76 prosenttia. Tee siitä 2,5 prosentin inflaatiovähennys, ja mittatikuksi saadaan 1,26 prosentin odotettavissa oleva reaalituotto.

Samaan aikaan laajan S&P-salkun tulostuotto (e/p-luku) huojuu kuuden prosentin molemmin puolin – tämän verran yritykset tekevät voittoa omistajilleen. Osa tästä voitosta maksetaan osinkoina. Osan yritykset käyttävät ostaakseen markkinoilta omia osakkeitaan, mikä vähentää liikkeessä olevien osakkeiden määrää ja nostaa jäljelle jäävien osakkeiden arvoa. Osa voitosta jää vahvistamaan yritysten omaa pääomaa.

Pomot asiantuntevia
vai korruptoituneita

Voidaan väittää, että yritysjohtajilla on asiantuntemusta ja tietoa, jonka turvin he voivat sijoittaa hallitsemiaan varoja sellaisiin hankkeisiin, jotka tuottavat enemmän kuin sijoitukset osakemarkkinoille. Voidaan myös väittää, että he ovat korruptoituneita yritysimperiumeiden rakentajia, jotka haaskaavat osan heidän haltuunsa annetuista osakkeenomistajien rahoista.

Järkevä arvaus on, että nämä kaksi tekijää kumoavat toisensa. Niinpä odotettavissa oleva reaalinen perustuotto yhdysvaltalaisten osakkeiden hajautetulle salkulle juuri nyt on kuuden ja seitsemän prosentin haarukassa.

Odotettavissa oleva markkinatuotto on tuo luku plus miinus odotetut muutokset arvostuksissa: tuottavatko osakkeet enemmän, kun osakkeiden suhteelliset arvostukset (p/e-luvut) nousevat, tai vähemmän, kun p/e-luvut laskevat.

Jälleen kerran järkevä veikkaus on, että nämä tekijät enemmän tai vähemmän kumoavat toisensa. Vertaa osakkeiden 6–7 prosentin reaalituottoa velkakirjojen 1,25 prosentin reaalituottoon.

Mutta, eivätkö osakkeet ole riskialttiita sijoituksia? Yritysten tulothan saattavat romahtaa? Miksi markkinoille ei lähitulevaisuudessa iskisi toinen neljänkymmenen prosentin alamäki? Eivätkö velkakirjat ole turvallisempia? Vastaukset näihin kysymyksiin ovat kyllä, kyllä, kyllä ja kyllä.

Muista, että 2000–2003 koettiin jo neljänkymmenen prosentin lasku, ja toinen on menossa par'aikaa. Ennen näitä alamäkiä luisuja nähtiin 1946–1949, 1937–1942, ja kaikkein suurin tietenkin 1929–1933.

Sellaiset osakemarkkinoiden alamäet, joihin ei liity voittojen jyrkkää ja kestävää romahdusta, ovat kuitenkin luonteeltaan väliaikaisia: ne aiheuttaa riskinäkymien nopea heikentyminen, ja jos nuo näkymät osoittautuvat liioitelluiksi, osakekurssit nousevat, kun riskinäkymät jälleen kohentuvat.

Miten käy
lamakausina?

Miten sitten on käynyt niissä osakemarkkinoiden alamäissä, joihin on liittynyt voittojen jyrkkä ja kestävä romahdus – eli lamakausina?

Toista maailmansotaa edeltävänä aikana – kun valtiot pitivät kiinni kultakannasta – lamakaudet olivat deflaation kausia. Toisen maailmasodan jälkeen – kun sosiaalidemokraattiset hallitukset ovat ryhtyneet ylläpitämään hyvinvointikulutusta ja keynesiläiset talousneuvonantajat haluavat käyttää finanssipolitiikkaa tuotannon lisäämiseen – taantumat ovat paljon todennäköisemmin inflaation kausia.

Toki voittojen jyrkkä ja kestävä romahdus rapauttaa osakkeisiin sijoitettua varallisuutta. Tähän liittyvä inflaatio leikkaa kuitenkin vielä syvemmin ja laajemmin kiinteäkorkoisiin obligaatioihin sijoitettuja varoja.

Kuten Edgar L. Smith jo 1924 makroekonomisten riskien aikaan kirjoitti The Atlantic Monthly -lehdessä, velkakirjat eivät ole yhtään turvallisempia kuin hajautetut osakesalkut, vaan itse asiassa niiden riskit ovat suuremmat.
 
Kaikki nämä perustelut koskevat vain sellaisia pitkän tähtäyksen sijoittajia, joilla on varaa kestää toinen neljänkymmenen prosentin lasku ja pitää rahansa kiinni sijoituksissa siihen saakka, kunnes nähtävissä oleva riski alkaa pudota. (Ja, jos nähtävissä oleva riski ei koskaan putoa, kaikilla on muitakin huolenaiheita kuin sijoitussalkun menestys.)

Eläkeläisille ja muille sellaisille henkilöille, joiden on pian laitettava varojaan kulutukseen, osakemarkkinoiden vuotuiset heilahtelut antavat aihetta varovaisuuteen.

Mutta ne, joiden ei tarvitse lähiaikoina ottaa varojaan kulutukseen, viimeaikaiset osakekurssien pudotukset edustavat ennemminkin mahdollisuuksia kuin katastrofia. Vuosi sitten olimme tyytyväisiä salkkujemme sisältämiin osakkeisiin niiden pitkän tähtäyksen näkymien ansiosta. Tämän hetken lyhyen tähtäyksen kriisi ei olennaisesti muuta niiden pitkän tähtäyksen näkymiä.

Nyt markkinoilla on tilaisuuksia ostaa lisää, ja halvalla.

J. Bradford DeLong on Berkeleyn yliopiston kansantaloustieteen professori ja entinen Yhdysvaltain apulaisvaltiovarainministeri.