Inflaatioko oikea vihollinen?

Tilanne on kypsä vaikeuksien tulla, koska toisen diagnoosin on oltava väärässä.

Jos pääongelma on riittämätön globaali kysyntä, ja maailman keskuspankit nostavat korkoja, ne saattavat aiheuttaa laman. Jos pääongelma on inflaatio, eivätkä keskuspankit nosta korkoja, ne saattavat synnyttää hintapiikkejä ja paisuttaa inflaatio-odotuksia. Se voisi johtaa 1970-luvulla koettuun itsepintaiseen palkkojen ja hintojen nousukierteeseen, joka saadaan poikki vasta myöhemmin tulevalla mutta entistä syvemmällä lamalla.

Minusta vasemmisto on – tällä kertaa – oikeassa, kun tarkastellaan globaalitalouden pohjoisamerikkalaista, teollistumisen ajan jälkeistä, ydintä. Yleinen inflaatioluku on ainut merkki siitä, että kiihtyvä inflaatio olisi ongelma. Yhdysvaltain työvoimakustannusindeksi ja muiden teollisuusmaiden nimellispalkkojen nousuvauhti eivät näytä mitenkään muuttuneen. Myöskään pohjainflaation mittarit eivät kerro inflaation kiihtymisestä.

Yhdysvaltoja piinaa asuntolainatappioista aiheutuva rahoituskriisi, joka voisi – tavanomaisella rahapolitiikalla – syöstä maan vakavaan taantumaan tai lamaan. Tavanomaisena aikana keskuspankin vastaus – voimakkaan elvyttävä rahapolitiikka – kiihdyttäisi inflaatiota.

Nyt ei kuitenkaan eletä tavanomaista aikaa. Keskuspankin rahapolitiikka ei olekaan onnistunut pitämään taantumaa loitolla – vaikka taantuma onkin niin lievä, että monet epäilevät, onko kyseessä oikea taantuma lainkaan.

Euroopan unionissa keskuspankin reaktio on ollut samanlainen kuin Yhdysvalloissa, vaikkakin varovaisempi. EU-keskuspankin rahapolitiikka on ollut kevyempää kuin inflaatiovauhti näyttäisi vaativan. Myös läntisessä Euroopassa kansantuote on nyt supistumassa.

Lyhyesti ja ytimekkäästi sanottuna: keskuspankit Atlantin molemmin puolin ovat reagoineet rahoituskriisiin, mutta ne eivät ole ylireagoineet. Vaikka keskuspankit ovat lisänneet likviditeettiä, rahoituskriisin seuraukset ovat estäneet palkka–hinta-kierteen.

Maapallon rajat
löytymässä

Inflaatio on kuitenkin kovassa kiidossa, eikä ole yllättävää, että siitä on tehty isoja otsikoita. Tämä heijastaa kolmea kehityssuuntaa.

Ensinnäkin maailma on, ainakin toistaiseksi, saavuttanut raaka-ainevarojensa rajat, ja suhteellisissa hinnoissa on menossa suuri muutos globaalitalouden reagoidessa asianmukaisesti tekemällä työvoimasta ja pääomasta aiempaa halvempia sekä öljystä ja muista raaka-aineista aiempaa kalliimpia. Tämän hintasuhteen muutoksen seurauksena inflaatio on kiihtynyt.

Toinen kehityssuunta on, että dollarin paluu kohti tasapainoarvoa tuo Yhdysvalloissa mukanaan tuontihintojen inflaation. Yhdysvaltalaisten kuluttajien kustannustaso on nousussa ja saa heidät tuntemaan itsensä aiempaa köyhemmiksi. Tämä ei johdu siitä, että he olisivat aiempaa köyhempiä vaan siitä, että aiemmassa tilanteessa globaali epätasapaino liioitteli heidän varallisuuttaan.

Globaali tasapainottuminen tuottaa tuskaa yhdysvaltalaisille kuluttajille ja näyttäytyy inflaation kiihtymisenä. Olisi kuitenkin täysin kohtuutonta ryhtyä taistelemaan Yhdysvaltain sisäistä inflaatiota vastaan – se olisi paitsi vielä tuskallisempaa maan kansalaisille, myös hyödytöntä.

Kolmas kehityssuunta on se, josta ekonomistit Adam Posen ja Arvind Subramanian ovat puhuneet. Heidän mukaansa “Kiinan jääräpäinen pyrkimys merkantilistisiin tavoitteisiin tuottaa inflaatiota ja ylikuumenemista kotimarkkinoilla”.

Posenin ja Subramanianin mielestä Yhdysvaltain yritys saada Kiina luopumaan näistä tavoitteista ”kuulostaa tekopyhältä niin kauan kuin Yhdysvallat näyttää valitsevan itsekin liiallisen elvytyksen tien”. Heidän mukaansa kiinalaisten pelot kilpailukykynsä heikentymisestä väistyisivät, jos Kiinan, Yhdysvaltain ja useimpien muiden maiden keskuspankit yksissä tuumin kiristäisivät rahapolitiikkaa.

Kiina
nielee raaka-aineet

Kiinan hallituksen valuuttamanipulaation voimin harjoittama vientitukipolitiikka oli aina tuomittu epäonnistumaan pitkässä juoksussa, koska oli selvää, että se synnyttäisi merkittävän kotikutoisen inflaation. Nyt se synnyttää lisäksi merkittäviä vaikeuksia muille kehittyville maille, kun Kiinan nopeasti kasvava talous nielee markkinoilta kaikki raaka-aineet.

Kiinan hallituksen on kuitenkin poliittisesti mahdotonta muuttaa valuuttakurssipolitiikkaansa painostuksen edessä ilman, että se saa Yhdysvalloilta joitakin ”myönnytyksiä”. Yhdysvaltain rahapolitiikan kiristäminen voitaisiin myydä tällaisena ”myönnytyksenä”.

Tämä jättää kuitenkin huomiotta asian, jonka pitäisi olla keskustelun polttopisteessä: Yhdysvaltain työttömyyden kasvu ei juuri nyt ole järkevä tavoite maan tuotannon tasapainottamiseksi, eikä se auta tasapainottamaan hintoja Yhdysvalloissa. Mikään vientisuuntaunut maa ei myöskään voi pitää etunaan sellaista Amerikkaa, joka leikkaa nopeasti tuontiaan – ei edes Kiina.

J. Bradford DeLong on Berkeleyn yliopiston kansantaloustieteen professori ja entinen Yhdysvaltain apulaisvaltiovarainministeri.